ÄI5 kirjallisuusesseemalleja

Johdanto

Hämmennystä herättävä tajunnanvirtauksen pläjäys ( Jack Kerouac- Matkalla ”engl.. On The Road” , 1957) on edelleen suosittu Kerouacin romaani, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1964. Kirja on vaikeaselkoisten spontaanien purskausten yhteenveto, Kerouac kirjoitti kirjan vuonna 1951 yhdelle pitkälle teleksi paperikäärölle josta voi jo päätellä, ettei kirjan suunnitteluun käytetty erityisemmin aikaa. Kirja kertoo, kuten jo kirjan nimikin osoittaa, Kerouacin matkustamisesta. Kerouac on noin 30-kymppinen kirjailijan planttu joka kyllästyksissään lyöttäytyy häntä kiinnostavien ihmisten seuraan, ja näistä ihmisistä johtuen Kerouac aloittaa matkansa kohti länttä. Kirja on ”beat” sukupolven tuotos, josta jokaisen on löydettävä oma merkityksensä, ja tulkittava kirjaa omien ajastusmallien mukaan.

   Tekijä ja teos

Kerouac on monimuotoinen mies, ajan ja ajattomuuden taitaja joka kirjassaan kertoo kuinka peukalokyytien saamisen voidaan tarvita uskomatonta vaivannäköä. Huolimatta vastoinkäymisistä Kerouac antaa ajan lentää ja suuntaa kohti länttä, jossa hänen ystävänsä  Neal Cassady ja Allen Ginsberg odottavat. Kerouacin matka on mutkikas ja täynnä virheitä, takapotkuja, ja väärinymmärryksiä. Kerouac tekee matkaansa kohti länttä (Denver, yms.)  erilaisissa seurueissa. Välillä Kerouac taittaa matkaansa yksin ,välillä taas saa napattua liftin parilta minnesotalaiselta farmarilta. 50-luvulle erittäin sopimaton kielenkäyttö ja päihteiden massiivinen nautiskelu saa kirjan menettämään ”punaisen lankansa”. Säännöllisen epäsäännöllinen piikitys ja pullonpohjaan tuijotus antaa 50-luvun Amerikasta erittäin samean kuvan.

Systemaattiselle lukijalle kirja voi olla ylitsepääsemätön sotku toisistaan irrallaan olevia lauseita. Kerouac on antanut sormiensa seikkailla ja mielensä ottaa vallan, kun kirjoitti Matkalla kirjaa. Erityisen sekasortoiseksi Kerouac kirjansa saa, esittämällä tämän toistuvan lauseen ”josta lisää myöhemmin...”. Tosiasiassa tätä ” myöhempää” ei koskaan tule. Onko siis niin että kirjailijalle on kesken kirjoituksen iskenyt ajatus- , muistikatkos, josta johtuen aihe on vaihtunut tyystin ja edellisen kappaleen selvennykset ovat vaipuneet unholaan.

Lukijalle tärkeintä on pitää pääkylmänä kaiken tämän keskellä. Toistuvasti vaihtuvat sivuhenkilöt kuten Ed white, Henri Cru, Diane,Carolynn ja muut epäselviksi jäävät hahmot , ahdistavat lukijaa, ainakin minulle se niin teki. Kirjasta ei kannata lähteä poimimaan tiettyjä teemoja tai toistuvia hahmoja ( lukuun ottamatta Neal Cassidya), jos varoituksista huolimatta lukija lukee kirjaa kuin dekkaria, huonosti käy. Kirjasta huokuva välinpitämättömyys ja jonkin asteen anarkia, on myös lukijan sisäistettävä.

 Lännen kaipuu

 Jos jonkinnäköisen teeman haluaa kirjasta löytää, on se nimenomaan matkaaminen. Ja tälläkin matkalla yksi suunta, länsi. Kerouac lähtee länteen jahtaamaan villiä elämää Nealin ja muiden ystäviensä seurassa. Romaani sisältää 5 ”kirjaa”, joiden välillä aihe tai tarina ei kumminkaan muutu. Tosin tarinoista uupuu silloin talloin puuttuvia palasia kuten ” Muutamia sananmittaisia fragmentteja lukuun ottamatta käärökäsikirjoitus loppuu tähän- Potchky, Lucien Carrin koira, söi loppuosan, mahdollisesti silloin kun Kerouac työskenteli toisen version kimpussa Carrien asunnossa” (s.432).  Romaanin pääkohtia on erivaikea erotella näin lyhyehköön tekstiin, joten taidan suosiolla suositella vain kirjan lukemista. Kuitenkin kuten jo aikaisemmin totesin on kirjassa muutama ns. ”pääteema” jotka eiväit kuitenkaan niitä ole. Mutta jos ne on eriteltävä( tai ainakin yrittää), niin ne ovat noin suurin piirtein tässä, Neal Cassidy, Kerouacin äiti, länsi, Henri Cru, Allen Ginsberg, Denver, huumet,seksi,viina, ja Rock `n Roll !

   Koti

Kerouacin matka oli kulkurille ominainen mutkaton, ongelmallinen matka. Päämäärä oli alussa selvä, mutkatonta. Mutta se myös vaihtui kokoajan, ongelmallista. Vaihtuva porukka ja uudet työt saivat kulkurimme matkaamaan eestaas, ja vielä takaisin. Mutta oi, koti, se rauhan ja turva tyyssija Lowellissa jossa äiti ruokki ja majoitti kirjailija poikaansa. Siltä tarina ainakin kuulostaa, mutta oliko Kerouacilla koskaan kotia ? Vaiko oliko tie hänen kotinsa ? Ne lukemattomat bensa-asema yöpymiset, bussipysäkeillä nukkumiset, ja joskus motellit. Kuuluiko Kerouac tielle, jotta voisi luoda näinkin uskomattoman teoksen kuin Matkalla kirja on.

Vääjäämättä tulee ajatelleeksi että Kerouac on kulkureiden kuningas, naisten mies ja uupumaton uros. Mutta kuten todellisuus lyö lottoajan maan kamaralle kun ei 7 miljoonan potti osukaan kohdalle, niin se teki myös Kerouacille. Viina vei viskiä siemailevan beat ajan lapsen mukanaan, saako tosiajattelijat kuten Kerouac voimansa väkijuomasta ? Vai onko todellisuuden surkuttelematon seuraaminen synnynnäinen lahja. Josta lisää myöhemmin...

Lähteet: http://en.wikipedia.org/wiki/Jack_Kerouac,  http://en.wikipedia.org/wiki/On_the_Road,  http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513112128

”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.” Näillä sanoin alkaa ensimmäisen Englannin kirjallisuuden merkittävän naispuolisen klassikon, Jane Austenin teos Ylpeys ja ennakkoluulo. Romaani pitää sisällään hienoisen ironian läpitunkemaa, mutta sitäkin ihastuttavampaa ja älykästä dialogia sekä tarkkoja ihmiskuvauksia.

Jane Austen syntyi joulukuussa 1775 Hampshiren Steventonissa, Isossa-Britanniassa. Hän kasvoi kuuden sisaruksensa ympäröimänä pappisperheessä saaden paremman tietopuolisen kasvatuksen, kuin siihen aikaan oli tytöille tapana antaa.  Austen alkoi kirjoittaa jo melko nuorena ja hänen onkin sanottu toivoneen, että ´olisi kirjoittanut vähemmän ja lukenut enemmän ennen kuudettatoista ikävuottaan´. Ulkoiset elämänvaiheet olivat mitä ilmeisimmin melko vähäpätöisiä ja vähäiset tiedot Janen elämästä on saatu henkilökohtaisista muistiinpanoista ja kirjeistä.

Austenille hyvin tärkeä henkilö oli kaksi vuotta vanhempi sisko Cassandra. Perhesuhteiden arvostus ja läheisyys kulkevatkin vahvana teemana läpi koko teoksen ja antavat ihmettelemisen aihetta lukijalle. Onko todella mahdollista elää noin läheisissä väleissä sisarusten ja vanhempien kanssa? Toisaalta myös läheisten ihmisten avointa halveksuntaa ilmenee. Cassandra- sisko onkin usein esitetty Janen tukena ja auttajana. Hän teki kirjoittamisen mahdolliseksi Janelle aikana, jolloin se ei kuulunut naisten töihin. Aikana, jolloin siihen tarvittavaa aikaa ja yksinäisyyttä oli vaikea saada, varsinkin kun naisilta puuttuivat eräät tärkeät edellytykset, raha ja oma rauha. Usein Jane kirjoittelikin perheen oleskeluhuoneessa nuottipaperille, jonka saattoi tarpeen tullen piilottaa muiden nuottien joukkoon ilman, että kukaan vierailijoista aavisti mitään.

Austen kirjoitti Ylpeyden ja ennakkoluulon ollessaan noin 23-vuotias. Käsikirjoitusta tarjottiin kustantajalle Lontooseen nimellä First impressions, Ensivaikutelmia. Käsikirjoitus kuitenkin ”unohtui” kuudeksitoista vuodeksi ja se julkaistiin vasta vuonna 1813 nimellä Pride and prejudice, Ylpeys ja ennakkoluulo. Sanakirjasuomennos sanalle pride on myönteinen tai kielteinen ylpeys ja sanalle prejudice ennakkoluulo, kielteinen ennakkokäsitys. Jos nimi joskus voi olla enne, niin ainakin tässä tapauksessa. Nykyään yhä harvempien teosten nimi paljastaa sisällöstä niin paljon kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Koko romaani tosiaan rakentuu kyseisen teeman ympärille ja kielteistä ylpeyttä sekä ennakkokäsityksiä kyllä löytyy.

Jane Austen eli elämänsä naimattomana ja kuoli melko tuntemattomana, 42-vuotiaana. Hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja eli pitkälti teostensa kautta. Monien hänen romaaniensa voisikin todella kuvitella kertovan hänestä itsestään. Kaikki teoksensa Jane kirjoitti nimettömänä ja kirjan kannessa luki nimen kohdalla vain By a Lady- naisen kirjoittama. Paljon ajan henkisestä ilmapiiristä ja varsinkin naisen asemasta kertoo myös se, että monet huomattavat miehet ovat ilmaisseet ihastuksensa Austenin teoksiin. Tosin tämä tapahtui, niin kuin yleensä vastaavissa tapauksissa, vasta kirjailijattaren kuoleman jälkeen.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kuvaus Bennetin perheen viidestä tyttärestä, Janesta, Elizabethista, Marysta, Kittystä ja Lydiasta. Tarina kietoutuu kuitenkin kahden vanhimman sisaruksen, Janen ja Elizabethin elämän ympärille. Heidän huveinaan, ehkä ainoina sellaisina, ovat naapurustossa järjestettävät tanssiaiset ja erinäiset vierailut ja keskustelut ystävien kanssa. Suurimpana huolenaiheena tuntuu olevan kuitenkin kunnollisen ja varakkaan aviomiehen löytäminen. Huoli tosiaan oli aiheellinen, sillä tuohon aikaan ei nainen voinut olla kenestäkään riippumaton subjekti, hän tarvitsi itselleen välttämättä holhoojan, oli se sitten isä, aviomies tai serkku.

Bennetit asuvat Longbournin kartanossa, joka on herra Bennetin kuoleman jälkeen siirtyvä, miespuolisen jälkeläisen puuttuessa, lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Tässä tapauksessa perijä on itsekeskeinen ja mielistelevä serkku, herra Collins. Collins kuitenkin tarjoutuu naimaan jonkun Bennetin tytöistä, jotta kartano jäisi sukuun ja iskeekin silmänsä Janeen. Kuullessaan Janen olevan miltei varmasti varattu herra Bingleylle, hän kosii Elizabethia, joka ei kuitenkaan suostu edes harkitsemaan avioliittoa serkkunsa kanssa. ”Toden totta, herra Collins”, huudahti Elizabeth kiivastuen, ”te saatte minut suorastaan hämmästymään. Jos se, mitä olen tähän mennessä sanonut, voi teistä tuntua rohkaisulta, en tosiaan käsitä, miten minun on kieltoni ilmaistava, jotta todella ymmärtäisitte sen sellaiseksi.”  Tämä antaa pientä esimakua Elizabethin päättäväisyydestä ja hienoisesta, sen ajan naiselle sopimattomasta käyttäytymisestä ja mielipiteiden vapaasta ilmaisusta.

Alusta asti tarinassa on mukana myös herra Bingleyn hyvä ystävä, herra Darcy. Darcy on kaikkien mielestä häikäilemätön, epäkohtelias ja ennen kaikkea ylpeä, ystävänsä täysi vastakohta. Darcy viehättyy välittömästi Elizabethin nähtyään tämän kauniisiin silmiin, mutta ei paljasta sitä kenellekään. Elizabeth taas ei voi sietää Darcyn epämiellyttävää käytöstä.

Juonittelu, velat ja pelaaminen ovat myös näkyvä osa tarinaa. Ne muuttavat ihmisiä, saavat heidät ahneiksi ja ajattelemattomiksi, aivan kuten nykyäänkin. Loppujen lopuksi selviää, että Darcy onkin antelias hyväntekijä, joka on maksanut velipuolensa velat ja pelastanut tämän maineen. Hän myös auttaa Bennetin perhettä estämällä nuoren Lydian ajattelemattomuudesta johtuneen alkavan skandaalinpoikasen puhkeamisen. Myös Elizabeth tutustuu herra Darcyyn syvemmin ja huomaa tämän suojakseen rakentaman ylpeän kuoren alta paljastuvan poikkeuksellisen lämminsydämisen ihmisen. Ja kun herra Darcy sitten sattuu vielä olemaan rikaskin, pääsee Elizabeth kaipaamaansa hyviin naimisiin.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei ehkä ole aivan tyypillisintä romantiikan ajan kirjallisuutta, vaan Austen luultavasti on pyrkinyt hieman enemmän valistuksen suuntaan. Rivien välistä ja ajoittain myös riveiltä on havaittavissa välillä ankaraakin kritiikkiä silloista naisen asemaa ja esimerkiksi perintösääntöä kohtaan. Mies oli perheen pää, siitä oli vaikea päästä mihinkään. Hän ansaitsi ja päätti mihin ansiot käytetään. Vaimo ja lapset tuntuivat siis olevan täysin aviomiehen ja isän anteliaisuuden ja rakkauden armoilla. Bennetin perheen asiat olivat kuitenkin melko hyvin, sillä herra Bennett oli varsin myöntyväinen ihminen ja suorastaan palvoi Elizabethia ja piti kovasti myös Janesta. Tyttöjen äiti, rouva Bennett taas kuvataan varsin yksinkertaiseksi, melkeinpä tyhmäksi naiseksi ja mainitaanpa jossain vaiheessa hänen ja kolmen nuoremman tyttären typeryyden olevan herra Bennetin huvi. ”Rouva Bennett itse oli suoraviivaisempi. Hän oli nainen, jolla oli pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakainen luonne. Kun hän oli tyytymätön johonkin, hän kuvitteli olevansa hermostunut. Hänen elämänsä tärkein tehtävä ja päämäärä oli saada kaikki viisi tytärtään naimisiin, sen virkistyksenä ja lohdutuksena olivat vierailukäynnit ja juorut.” Selväksi siis käy, ettei Bennett juurikaan arvosta tai rakasta vaimoaan tai kolmea nuorinta tytärtään.

”Ja koska hän on oppimaton ja tyhjänpäiväinen, ei hän kykene torjumaan sitä yleistä halveksimista, jota hänen kiihkeä ihailuntavoittelunsa herättää. Tämä vaara uhkaa myös Kittyä. Hän menee minne tahansa Lydian talutusnuorassa. Turhamainen, tietämätön, laiska ja täysin hillitsemätön tyttö!”

Näin rankasti arvostelee Elizabeth nuorempia sisariaan isälleen. Alussa annettiin Elizabethista hyvinkin miellyttävä ja sivistynyt kuva, mutta näköjään kaikilta löytyy myös se hieman epämiellyttävämpi, pimeä puoli. On tosin vaikea ymmärtää, mistä noinkin syvä halveksunta hyvin läheistä ihmistä kohtaan saattaa johtua. Onko tapa kotoa opittu vai jonkin katkeran tapahtuman tulos?

Sukulaiset näyttelevät tärkeää roolia 1800-luvun ylemmän keskiluokan elämässä. Jos ihminen ei omaa aatelisia sukujuuria tai ole aatelisarvoisen henkilön suojatti, ei hänellä käytännössä ole minkäänlaista arvoa. Tämä on melko ristiriitaista, sillä tokihan kuninkaillakin on alamaisensa. Tiukka sääty-yhteiskunta tarvitsi ”alamaisensa”, se ei vastavuoroisesti olisi ollut mitään ilman työtätekevää, verot maksavaa alempaa yhteiskuntaluokkaa. Kuitenkin ero säätyjen välillä oli häiritsevän selvä ja avioituminen - varsinkin naisen- ylempään säätyyn oli miltei mahdotonta ja onnistui vain, jos mies suvaitsi alentua naisen tasolle, jolloin yleinen halveksunta kohdistui mieheen. Tietysti rahakin ratkaisi. Naisen ollessa rikas, ei ongelmia ilmennyt. Mies vain tuli tehneeksi hyvät kaupat. Mieltä jäi vain askarruttamaan, miten hyvä oli mahdollisten lasten elää perheessä, jossa ihmissuhteet eivät perustuneet rakkauteen ja kunnioitukseen, vaan rahaan ja velvollisuuteen. Kyseinen menettelytapa vaan tuntui olevan valitettavan yleinen ja sitä se saattaa olla edelleenkin tietyissä kulttuureissa ja uskontokunnissa.

”…Tiedättehän, että sanon aina suoraan mielipiteeni, enkä minä voi sietää ajatusta, että kaksi nuorta naista matkustaisi yksin postivaunuissa. Se on erittäin sopimatonta.” Palatakseni näin naisen heikkoon asemaan, paitsi perheessä ja avioliitossa, myös yhteiskunnassa, oli kyseinen asema helposti menetettävissä. ”Naisen hyveellisyyden menetystä on mahdoton korvata, yksi harha-askel tuo mukanaan hänelle loppumattoman turmion, hänen maineensa on yhtä hauras kuin kauniskin…”  Näin oli käydä nuorelle Lydialle, joka koko 16-vuotiaan elämänkokemuksellaan uskoi tuntevansa aitoa rakkautta mieheen, jonka oli tuskin tuntenut kolmea kuukautta kauempaa ja joka lopulta paljastuikin pahoissa veloissa olevaksi huijariksi. Miehellä, herra Wickhamilla, ei alun perinkään ollut aikomusta saattaa Lydiaa lupaamaansa kunnialliseen avioliittoon, vaan hänen tarkoitusperänsä olivat perin miehisen itsekkäät.  Herra Darcyhan lopulta pelastaa tuon uhkaavan tilanteen ja saa Wickhamin suostuteltua avioliittoon, luultavasti rahan suunnattoman vetovoiman avulla.

Herra Wickham ja herra Darcy antavat täysin päinvastaisilla luonteillaan lukijalle varsin kiinnostavan tilaisuuden vertailuun. Austen on onnistuneesti kuvannut heidän vastakohtaisuuksiaan ja luonut mallit hyvästä, kunniallisesta ihmisestä sekä huonosta ihmisestä. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että romaanin alkuasetelmat antavat ymmärtää Wickhamin olevan se hyvä ja Darcyn paha. Darcysta tehdään ylpeä, kiittämätön ja ennakkoluuloinen, elämäänsä katkeroitunut ihminen, jota moni ei voi sietää, mutta joka kuitenkin on hyvin varakas ja komea. Wickham on hänkin varsin miellyttävän näköinen ja kun tähän vielä yhdistää hyvän käytöksen ja upseerin arvon, muotoutuu hänestä monien aikansa vanhempien unelmavävy. Asetelmathan kääntyvät loppua kohden täysin päinvastaisiksi ja Austen pääsee näyttämään taitonsa luonteiden kuvaajana ja osoittamaan lukijalle, miten tärkeäksi ensivaikutelma saattaa muodostua, ja miten kaikkea ei aina ensivaikutelman perusteella kannattaisi arvostella.

”Rikkailla on varaa olla ylpeitä”, toteaa Elizabeth BBC:n Austenin teoksesta tuottamassa televisioversiossa. Rohkenen kuitenkin epäillä Elizabethin sanoja ja kyseenalaistaa moisen käsityksen. Ylpeyshän on nykyäänkin yleinen ja tavallinenkin ilmiö, mutta kuuluuko tai kuuluiko se etuoikeutena vain rikkaille? Ja minkälaista ylpeyttä päähenkilömme mahtaakaan tarkoittaa? Herra Darcyn tapauksessa olisi epämiellyttävän käytöksen voinut kuvitella aiheutuvan pikemminkin turhamaisuudesta, joka ei suinkaan ole synonyymi ylpeydelle, vaikka sanoja usein käytetäänkin samassa merkityksessä. Ylpeys tuodaan esille pelkästään negatiivisena luonteenpiirteenä, eikä kumpikaan tyttöjen vanhemmista kertaakaan ilmaise olevansa ylpeä tyttäriensä teoista tai saavutuksista. Mihin on kadonnut rohkaisu? Mahdollisuus olla ylpeä omista tai toisen saavutuksista? Mahdollisuus iloita onnistumisesta?

Huvittavaa kyllä, Austen kirjoittaa herra Darcyn myöntämään: ”Niin, turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys- siinä, missä on olemassa todellista mielen ylemmyyttä, se pitää kyllä kurissa ylpeyden.”  Näin ollen Darcy kiistää olevansa ylpeä sanan huonossa merkityksessä.  Taas voisi ihmetellä onko väärin olla ylpeä omista luonteenpiirteistään, tekeytyä vaatimattomaksi, en minä mitään osaa -asenteen omaavaksi ihmiseksi, jonka itsetunto on muiden antamien kehujen ja arvostuksen armoilla? Katoaako itseluottamus ylpeyden mukana?

Päähenkilö Elizabethin asema kirjassa on arvatenkin tärkeä. Hän on rohkea ja viisas nainen miehisessä maailmassa. ”Etteikö herra Darcylle voisi nauraa!” huudahti Elizabeth. ”Se on varsin epätavallinen piirre, ja toivonpa, että se pysyykin sellaisena, sillä olisi suuri vahinko, jos olisi paljon sellaisia tuttavia. Minun suurin huvini on saada nauraa.” Elizabeth tulee näin paljastaneeksi hienoisen halveksunnan herra Darcya kohtaan, mitä hän tosin jälkeenpäin katuu. Tuohon aikaan oli kuitenkin oletettavasti hyvin epätavallista, että nuori nainen näinkin julkealla tavalla uskalsi ilmaista rehellisen mielipiteensä miehestä, joka oli varakas ja komea, eikä kuulunut naisen välittömään ystäväpiiriin tai perheeseen. Austenia onkin usein kehuttu siitä, että hänen naishahmonsa ovat usein älykkäitä ja elävämpiä kuin miehet, jotka sinänsä ovat hyviä luonnekuvia ja tyyppejä, mutta ehkä kaavamaisempia kuin värikkäät naiskuvat. Syynä tähän voisi tietysti olla Austenin oma sukupuoli, mutta on vaikea kiistää, ettei dialogi olisi ollut viisasta ja toisinaan hyvinkin mielenkiintoista kaikkine käänteineen.

Elizabeth toteaa myös: ”En tahtoisi koskaan pilkata ja ivata mitään, mikä elämässä on kaunista ja hyvää. Typeryys ja hullutukset, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus kyllä huvittavat minua, sen myönnän, ja niille nauran aina, missä niitä vain tapaan.”  Hänellä tuntuisivat olevan elämänarvot kohdallaan, mutta myöhempi toteamus tyhjänpäiväisestä ja tietämättömästä pikkusiskosta ajaa lukijan puolustuskannalle, vaikkakin neiti Bennett myöntää moisen olevan huvittavaa. Hän on malli ihmisestä, joka tuntee sekä vahvuutensa että heikkoutensa ja osaa tai haluaa välttää tilanteita, joissa joku saattaisi keksiä vajavaisuudet, mikä toisaalta on täysin ymmärrettävää. Austen tuo taas kerran esille vahvuutensa luonnekuvauksissa ja paljastaa leikitellen täysin inhimillisiä pieniä, ja suuria heikkouksia.

Kaiken kaikkiaan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo onnistuu tehtävässään. Se on romaani ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista, rakkaudesta ja vihasta, turhamaisuudesta ja ahneudesta. Kaikesta, mikä vaikuttaa myös nykyihmisen elämässä yhä edelleen, muutama sata vuotta teoksen ilmestymisen jälkeenkin. On helppo ymmärtää teoksen arvo klassikkona, jos vähänkään viitsii miettiä sen sanomaa. Sillä ajat muuttuvat, ja tavat -ihmiset eivät.

 

Lähteet:

Roos, Vappu: Dantesta Dickensiin

www.oph.fi/etalukio

www.info1.info.tampere.fi

Simone De Beauvoir (1908–1986) oli ranskalainen filosofi ja kirjailija. Hän eli 1900-luvun modernismin aikaa ja ehti kokea ensimmäisen maailmansodan. Uusi sodan jälkeinen epävarmuus ja kapina porvarillista hyväuskoisuutta vastaan pakottivat kirjailijat etsimään uusia sanoja, uusia muotoja ja uusia kuvia maailmasta. Kun Simone De Beauvoir julkaisi kirjansa ”toinen sukupuoli” vuonna 1949, hän aloitti naisen asemaa koskevan keskustelun, jota käydään yhä edelleen. Hänen tuotantonsa keskeisiä asioita ovatkin naisen asema, itsensä löytäminen, suhde elämän nykyhetkeen, erillisyys ja porvarillisen elämäntavan kritiikki. Hän on vakaumuksellinen feministi, naisliikkeen keulakuva. Hänen elämänkumppaninsa oli Jean- Paul Sartre (1902–80), joka oli myös filosofi ja kirjailija. He tapasivat École Normale Supérieuren yliopistossa. Heidän suhteensa oli ”vapaa suhde” – he eivät koskaan kuvitelleet menevänsä naimisiin ja molemmilla oli useita muitakin rakkaussuhteita. Heidän liittonsa oli esikuvana 60-luvun pariskunnalle. Sen oli tarkoitus ilmentää uutta vapautta ja miehen ja naisen välistä tasa-arvoa. Sartren eksistentialistinen filosofiansa antoi kielen ja kuvan niille vierauden tunteille, joiden keskeltä uusi sukupolvi rakensi tulevaisuuttaan. Sartren filosofian keskeisin käsite ja samalla koko eksistentialistisen näkemyksen jalusta on vapaus. Hän julisti sitä myös omassa elämässään suhteessaan Simone de Beauvoiriin. Sartre: ” Halusin tutustua kaikkiin ’ luonteisiin’, kärsimykseen, nautintoon, yleensä olemiseen maailmassa. Tästä johtuu maaginen vetovoima, jota tunnen salaperäisiä ja kätkeytyviä naisia kohtaan.” ”Myöhemmät feministit ovatkin kritisoineet Beauvoiria naisvihamielisyydestä. Kuten Korsström kirjoittaa, Beauvoirin mielestä ihmisen malli oli mies ja siksi nainen oli väistämättä epäonnistuja.” Vuonna 1990 julkaistiin Beauvoirin ja Sartren välinen kirjeenvaihto. Niissä kävi ilmi että Simone oli kytenyt syvässä epätoivossa ja epävarmuudessa. Hän oli mustasukkainen Sartresta, masentunut ja alkoholisoitunut. ”Myöhemmät tutkijat ovatkin sanoneet, että Beauvoirin liitto Sartreen kanssa oli tyypillinen esimerkki naisen alistetusta asemasta miehisessä maailmassa. Vapaa suhde toimi Sartren ehdoilla.”

Simone de Beauvoir on saattanut ottaa näitä samoja vaikutteita elämästään kirjaansa ”Murtunut nainen”, joka on ilmestynyt vuonna 1967. Kirja koostuu kahdesta novellista, jossa kummassakin päähenkilönä on murtunut nainen, joka elää kolmiodraamaa. Nämä naiset yrittävät löytää itsensä ja etsiä asemaansa elämän nykyhetkessä. Päähenkilöiden kautta hän korostaa sitä, miten välttämätöntä naisen on osallistua yhteisiin asioihin, pyrkiä eteenpäin ja vapautua miehen luoman maailman kahleista.

Ensimmäisen novellin nimi on ”Hienotunteisuuden vuodet”. Se kertoo ikääntyvästä, yli kuusikymppisestä naisesta, jolla on ongelmia perheensä kanssa. Hänen poikansa Philippe jättää yliopiston kesken. Hänen vaimonsa Irenen isä oli keksinyt paremman vaihtoehdon Philippelle, kulttuuriministeriön. Toimi oli loistava, kun vertasi Philippen nuorta ikää. Tapahtumat sijoittuivat ilmeisesti n.1950–1960 luvulle, koska Philippe oli ollut Algerian sodassa. Nainen oli erittäin pettynyt poikansa valintaan, sillä heillä oli ollut samat ihanteet, jotka olivat nyt Philippen osalta murtumassa. Myös naisen mies André oli samalla kannalla poikansa kanssa, mikä suututti naista. Hänen mielensä täyttyi vihalla ja tyhjyydellä. Aivan kuin kaikki olisi otettu häneltä pois. Hän alkoi syyttää tästä kaikesta Ireneä. Nyt Philippen elämää hallitsi toinen nainen, eikä se ollut enää äiti. Hän ei halunnut enää koskaan puhua Philippelle, saatikaan sitten nähdä häntä. ”Välimme olivat usein menneet rikki, mutta tällä kertaa se oli lopullista: en koskaan enää näe häntä. Hänen suunnanmuutoksensa inhotti minua ja hänen sanansa olivat loukanneet minua, kuten tarkoitus olikin.” Hän myös halusi ettei myöskään André tapaisi Philippeä. Naisen mielestä Philippe oli laittanut uransa tärkeämmälle sijalle kuin perheensä. André yrittää ymmärtää ja hieman puolustellakin Philippeä ja haluaa myös jatkossa nähdä omaa poikaansa. Tämä tilanne aiheutti riidan myös naisen ja Andrén välille. Philippe yritti pyydellä anteeksi valintojaan jopa kirjeitse, mutta naiselle tämä oli niin kova paikka, ettei hän edes halunnut avata kirjettä. Myös Irene tuli korjailemaan asioita Philippen puolesta, mutta nainen suuttui vaan enemmän ja enemmän kun Irene paljasti vahingossa että André on tapaillut salaa poikaansa, eikä ollut totellut naisen tahtoa. Ahdistus valtasi naisen mielen, eikä mikään tuntunut menevän niin kuin piti. Philippe pysyi kannassaan, niin kuin myös nainenkin.

”Tunsinkin olevani petetty ja hyljätty; haava oli vielä liian verinen, jotta pystyisin puhumaan siitä. Olimme taas vaiti. Tulisiko tämä vaiteliaisuus laskeutumaan lopullisesti välillemme? Oliko meistä tulossa pari joka jatkaa yhdessäoloa kun kerran on alkanut, ilman mitään syytä? Vielä viisitoista, kaksikymmentä vuotta vailla mitään erikoista kaunaa tai vihamielisyyttä, mutta kumpikin sulkeutuneena omaan itseensä, omiin ongelmiinsa syventyneenä, märehtimässä henkilökohtaista tappiotaan, pitäen puhumista turhana?” Näin nainen arvioi ratkaisunsa hetkiä. Mitä menneisyys on ollut ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mitä hän on menettänyt ja mitä voittanut? Onko rakkaus samanlaista kuin alussa oli ollut, vai onko jokin muuttunut? Eletäänkö avioliitossa vain tottumuksen ja toinen toisensa vuoksi, vai onko meillä vielä tunteita? Novelli käsittelee murtumisen hetkeä. Todellisuuden ymmärtämistä ja pohtimista. Nainen ei osaa ajatella enää elämän positiivisia puolia, vanhenemisen ajattelu vie kaiken hänen energiansa. Hän ei osaa kuvitella, että yksinäisyys voisi olla vapautta josta voisi rauhallisesti nauttia. Elämä on alkanut ottamaan häneltä takaisin sen minkä on joskus antanut. Nainen oli itsensä mielestä täysin epäonnistunut. Hän oli kateellinen niille joilla meni hyvin ja tunsi itsensä kuivettuneeksi.

”Katselin Andréta. Tuntui siltä kuin meidän välillämme kaikki olisi jo palautunut ennalleen. Kuu loisti ja se pieni tähti, joka saattelee sitä uskollisesti. Suuri rauha laskeutui minuun.” Naisen mieli oli hiukan ailahtelevainen, mutta hän alkoi jo löytämään miehestään luottamusta, jota ei vähään aikaan ollut saanut. Hän alkoi myös ymmärtää aikanaan Philippeä, kun oli saanut mietittyä tilannetta tarpeeksi. Hän löysi syyn myös itsestään: hän oli painostanut poikaansa aivan liikaa. ”Tartuin hänen käsivarteensa ja puristin sitä itseäni vasten. Olin löytänyt jälleen Andrén, enhän ollut koskaan menettänytkään häntä enkä tulisi koskaan menettämään. Menimme puutarhaan ja istuimme penkille sypressin alle. Kuu pikku tähtineen loisti talon yllä. – On kuitenkin totta, että vanhuus on olemassa, sanoin. – Eikä ole hauska myöntää itselleen olevansa lopussa.” Novelli loppui kysymyksiin, jotka pyörivät ilman vastausta mitä todennäköisimmin jokaisen vanhuutta pelkäävän ja varmaan vähän jokaisenkin ihmisen päässä: ” Me olemme aina katsoneet kauas. Pitääkö nyt oppia elämään päivästä päivään? Istuimme vierekkäin tähtien alla, sypressien kitkerä tuoksu hipaisi meitä, kätemme koskettivat toisiaan. Aika oli pysähtynyt hetkeksi, se alkaa virrata uudelleen. Entä sitten? Voinko vielä tehdä työtä? Hälveneekö kaunani Philippeä kohtaan? Joudunko uudelleen vanhuuden pelon valtaan? Ei katsota kauas. Kaukana olivat kauhea kuolema ja jäähyväiset, tekohampaat, noidannuolet, vanhuuden vaivat, henkinen steriliteetti, yksinäisyys vieraassa maassa, jota emme ymmärrä ja joka jatkaa kiertoaan ilman meitä. Onnistunko kääntämään katseeni pois näistä näkymistä? Vai opinko katsomaan niitä ilman kauhua? André ja minä olemme yhdessä ja se on onnemme. Autamme toisiamme kokemaan tämän viimeisen seikkailun, jolta emme koskaan palaa. Kestämmekö sen toistemme avulla? Toivotaan. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole.”

Toisen novellin nimi on ”Murtunut nainen”. Se on kertomus Monique nimisestä päälle neljänkymmenen olevasta naisesta , jonka tuntemuksia novelli kuvailee avioeron edessä. Hän piti muutaman päivän välein päiväkirjaa. Teksti oli myös rakennettu päiväkirjamaisesti.

Moniquella on mies nimeltä Maurice ja kaksi tyttöä Colette ja Lucienne. Colette on naimisissa Jean-Pierre nimisen miehen kanssa ja Lucienne mennyt Amerikkaan. Moniquella oli myös kolmas lapsi huostassaan. Hän oli noin viidentoista ikäinen tyttö nimeltä Marguerite. Margueritella ei ollut omaa kotia. Hän asui asuntolassa, jonne sosiaalihuolto oli hänet laittanut. Tytön äiti oli mielisairas ja isäpuoli vihasi häntä. Vanhemmat olivat luopuneet vanhempien oikeuksista. Koska tyttö oli karannut asuntolasta, Monique majoitti tytön kahdeksi päiväksi. Tuomari, jolle tytön asiat kuuluivat oli luvannut etsiä paremman paikan Margueritelle. ” Minä vannoin panevani maan ja taivaan liikkeelle saadakseni hänet siirretyksi sinne laitokseen ja hän suostui palaamaan asuntolaansa. Olin suunniltani kun näin hänen menevän allapäin, jalkojaan laahustaen, ovesta ulos. Kaunis eikä mikään tuhma tyttö, kilttikin, eikä muuta tahdo kun  tehdä työtä. Näin hänen nuoruutensa surmataan, hänen ja tuhansien muiden.”

Tapahtumat sijoittuvat Ranskaan. Kirjan alussa Monique kuvailee tuntevansa itsensä hyvin nuoreksi ja tavallaan vapaaksi, vaikka onkin naimisissa Mauricen kanssa. Onkohan tämä sitä Simone de Beauvoirin ja Sartren kaltaista vapautta? Hän oli iloinen, tahtoi elää itseään varten ja halusi nauttia Mauricen kanssa kahdenkeskisestä yksinäisyydestä. Moniquella oli paljon suunnitelmia joita hän halusi toteuttaa.

Moniquen tullessa matkaltaan hän huomasi ettei hänen miehensä ole kotona tapansa mukaan, vaikka kellokin oli jo yksitoista. ”Minua oli hämmästyttänyt hänen välinpitämättömyytensä, kun olin puhunut hänelle olohuoneen järjestämisestä. Nyt minun täytyy tunnustaa itselleni totuus; olen aina tahtonut kuulla totuuden, olen saanutkin sen, koska kerran olen tahtonut. No niin. Maurice on muuttunut. Hän on antanut ammatin syödä itsensä. Hän ei lue enää. Hän ei kuuntele enää musiikkia. Pidin niin välillämme vallitsevasta hiljaisuudesta ja hänen tarkkaavaisista kasvoistaan, kun kuuntelimme Monteverdiä tai Charlie Parkeria. Emme käy enää yhdessä kävelemässä Pariisissa tai sen lähistöllä. Me emme oikeastaan keskustelekaan enää kunnolla.” Monique alkoi epäillä miehensä uskottomuutta ja koska Mauricen ammatti oli lääketieteellinen, hän epäili suhdetta johonkin potilaaseen. Lopulta hän uskalsi kysyä asiasta: ”- Mitä on oikein tekeillä? Onko sinulla joku nainen elämässäsi? Hän katseli minua hellittämättä ja sanoi: - Niin se on, Monique, minulla on toinen nainen elämässäni. – Kuka hän on? – Noelle Guérard. – Noelle! Minkä tähden? Hän kohautti olkapäitään. Tietysti. Minä tiesin vastauksen: sievä briljantti, viekoitteleva. Tyypillinen seikkailu, josta ei ole mitään seurauksia ja joka imartelee miestä.” Tästä alkoi Moniquen alamäki. Hän luuli pystyvänsä hyväksymään miehensä syrjähypyn, mutta lopulta hän murtui täysin. Hän rakasti Mauricea liikaa jättääkseen hänet kahdenkymmenenkahden aviovuoden jälkeen. Hän halusi muuttaa Mauricen mieltä ja näyttää kuinka hyvä vaimo hän on kun antaa miehensä katsella myös muita naisia. Monique yritti olla vahva ja tehdä kaikkensa näyttääkseen paremmalta miehensä silmissä. Maurice vaan alkoi tapailla Noellea enemmän ja enemmän. Hän alkoi jakaa aikaansa puoliksi naisten välillä. Monique hermostui tästä, sillä Maurice halusi viettää vähintään yhtä paljon aikaa Noellen kanssa. Noelle oli vain rakastaja, mutta Monique oli sentään Mauricen vaimo ja kahden yhteisen lapsen isä. Maurice alkoi myös valehdella tunneista kuinka paljon hän oli viettänyt aikaansa Noellen kanssa, ettei Monique pahastuisi. Tämä vain pahensi asioita. Kaiken uskottomuuden lisäksi Moniquen piti vielä sietää valehtelua. ” – Aivan niin. Olin Noellen luona. Hän pyysi niin hartaasti, että käväisisin häntä katsomassa. – Käväisisit! Olit siellä kolme tuntia. Menetkö sinä usein hänen luokseen, kun sanot minulle meneväsi töihin? – Kaikkea sinä kuvittelet! Tämä oli ensimmäinen kerta, sanoi hän niin närkästyneenä kuin hän ei  olisi koskaan valehdellut minulle. – Sekin kerta oli liikaa. Mitä se totuuden kertominen kannatti, jos jatkat valehtelemista? – Olet oikeassa. Mutta minä en uskaltanut… Tämä lause sai minut pois tolaltani. Ja minä kun olen niin monta kertaa saanut hillitä itseni, yrittää kaikin voimin olla rauhallisen näköinen.” Tilanne ei voinut olla helppo kummallekaan. Maurice halusi, että Monique suhtautuisi tilanteeseen ilman kaunaa. Monique mietti, pakottaisiko Mauricen valitsemaan itsensä vai Noellen välillä, mutta pelkäsi Mauricen valitsevan Noellen, eikä hän halunnut menettää rakastaan. Hän ei ollut kyllin voimakas tekemään sitä. Hän ei myöskään ollut varma, oliko hänen kärsivällisyytensä virhe? Monique oli todella epävarma itsestään ja käyttäytymisestään.

Maurice jatkaa seikkailujaan koko novellin loppuun asti ja yrittää sovittaa siihen samaan vielä avioliittonsa. Maurice kertoo omantunnontuskistaan, mutta ilmeisesti ne eivät ole kovin isot. Monique yrittää parhaansa mukaan välttää mustasukkaisuutta, muttei pysty siihen. Heidän välinsä olivat kireät. Monique syyttää siitä itseään yhtä paljon kuin miestään. Hän kertoo miehelleen mitä huonoja asioita on kuullut  Noellista, mutta Maurice ei näe siinä muuta kuin mustasukkaisuutta. Monique yrittää itsekin seikkailla. Hän tapaa vanhan tuttavansa Quillanin. Hän halusi tietää oliko hän jonkun miehen makuun ja saikin tietää mitä tahtoi. Mutta Monique ei arvostanut itseään tapaamisen jälkeen yhtään enempää. Quillan sai Moniquen tajuamaan kuinka välinpitämättömästi Maurice oli vaimoaan kohdellut. Moniquen onnettomuus ja epätietoisuus vain syvenivät entisestään. ” – Jos käsityksesi minusta on noin kehno, kuinka sinä voit vielä rakastaa minua? Ja hän huusi minulle vasten kasvoja: - En minä sinua enää rakasta! Jos tahdot kuulla totuuden, anna minun nyt sanoa se. Myöhemmin päätetään mitä tehdään. Hän ei ollut rakastanut minua enää kahdeksaan vuoteen. Hänellä oli ollut muitakin naisia: pikku Pellerin kahden vuoden ajan, joku eteläamerikkalainen potilas, josta en tiedä yhtään mitään, yksi klinikan sairaanhoitajatar ja sitten puolentoista vuoden ajan Noelle. Minä ulvoin, olin hermoromahduksen partaalla. Sitten hän antoi minulle rauhoittavaa lääkettä. Hänen äänensä muuttui. – Kuule nyt. En minä tarkoittanut sitä mitä äsken sanoin. Mutta sinä kohtelet minua niin väärin, että saat minutkin tekemään vääryyttä.”

” – Teit suurimman virheen, kun annoit minun nukkua vuosikaudet luottavaisena, sanoin hänelle. – Tässä minä nyt olen neljänkymmenenneljän ikäisenä, kädet tyhjinä, ilman ammattia, ilman mitään muuta mielenkiinnon kohdetta elämässäni kuin sinä. Jos olisit varoittanut minua kahdeksan vuotta sitten, olisin järjestänyt elämäni riippumattomaksi ja hyväksyisin helpommin tämän tilanteen.” Eräänä päivänä Monique näki kaiken kuin väläyksenä: ”Vika on minussa. Pahin erehdykseni on ollut, etten ole ymmärtänyt ajan kuluvan. Aika on kulunut ja minä olen jähmettynyt sellaisen ihanteellisen aviovaimon asemaan, jolla on ihanteellinen mies. Se sijaan että olisin elvyttänyt uudelleen henkiin seksuaalisen elämämme, olen muistellut kuin lumoutuneena entisiä öitämme.” Monique päättää tulla itsevarmemmaksi, tehdä asioita joista tykkää ja huolehtia ulkoisesti itsestään. Hän yrittää näyttää onnelliselta ja tällä tavalla näyttää ettei välitä Noellesta ja saa miehensä huomaamaan mitä on menettämässä. Mutta hänellä ei ollut enää muuta kuin menneisyys, mikään ei enää liikuttanut Moniqueta, mutta hän ei aikonut väistyä.

Lopulta Monique lähetettiin psykiatrin luo. Maurice aikoi vuokrata itselleen pienen huoneiston. Moniquella ei ollut enää voimia, eikä tahtoa taistella. ” – Noelle vaatii sinun lähtevän kotoa. – Hän ei kestä tätä tilannetta se enempää kuin sinäkään. – Jos minä olisin kestänyt paremmin, jäisitkö? – Mutta sinä et voinut. Ystävällisyytesi ja vaitiolosikin repivät minut hajalle. – Sinä hylkäät minut siis koska herättämäni säälintunne saa sinut kärsimään liikaa? – Voi koeta ymmärtää, ole niin kiltti! Sanoi hän anovalla äänellä. – Minä ymmärrän.” Novelli loppuu hienosti: ”Suljettu ovi; jokin odottaa sen takana. Se ei avaudu ellen liikahda. Kunpa voisin ikuisesti olla liikkumatta. Pysäyttää ajan ja elämän. Mutta tiedän, että tulen liikkumaan. Ovi avautuu hitaasti ja saan nähdä mitä sen takana on. Tulevaisuus. Tulevaisuuden ovi avautuu. Hitaasti. Järkkymättömästi. Olen kynnyksellä. On vain tuo ovi ja jokin vaanii sen takana. Minä pelkään. Enkä voi kutsua ketään apuun. Minä pelkään.”

Nämä molemmat novellit, varsinkin jälkimmäinen herättää hirveästi kysymyksiä. Kaikkia kysymyksiä ei edes saa muotoiltua paperille. Miksi Maurice tarvitsi toisen naisen rinnalleen? Mitä häneltä puuttui ja mitä hän kaipasi? Mikä Mauricen käsitys avioliitosta oikein oli? Eikö hän ajatellut lapsiaan? Miksi Monique seurasi vierestä? Voiko ihmistä rakastaa liikaa, ettei pysty edes ajattelemaan järjellä ja olemaan edes hetken itsekäs ja toimia itsensä hyväksi? Miksi ”Hienotunteisuuden vuosissa” Philippen päätös oli niin kova pala äidille? Oliko hän tyypillinen ranskalainen, joka ei horjunut mielipiteissään, eikä halunnut uudistuksia ja muutoksia, jotka olivat 1900- luvun uusia suuntauksia? Näihin kysymyksiin löytyy varmasti monia mielipiteitä ja kaikki niistä ovat yhtä oikeita. Nykymaailmassa varsinkaan jälkimmäisen novellin tapahtumia ei tuskin paljoa enää näe, mutta niitäkin on. Se on varmasti hankala paikka. Ihmisten luonteet ovat muuttuneet ja osataan tehdä ratkaisua ja käyttää tarpeeksi egoismia ja hedonismia näissä ratkaisuissa. Tällaista kohtelua ei moni enää katselisi.

Kirjan luettua nousi väkisinkin mieleeni kysymys: kirjoittiko Simone de Beauvoir omista kokemuksistaan, vai oliko se jopa suoraan hänen omasta elämästään? Tästä kirjasta ja hänen elämästään löytyy samoja piirteitä aika paljon. Hän tiesi mistä kirjoitti ja osasi kuvata tunteet aidosti paperille. Näitä asioita oli siihen aikaan ehkä helpompi käsitellä kirjoittamalla ne paperille. Naisten tunteet olivat hyvin vahvasti kuvailtu. Itsellenikin tuli kirjaa lukiessa tilanteita, jolloin tunteet nousivat pintaan. Välillä olin todella vihainen, välillä surullinen, kuin myös iloinenkin. Aivan kun olisin elänyt kirjan mukana. Kirja auttoi minua myös näkemään asioita vanhempieni kannalta ja ymmärtämään vanhempieni mielipiteitä.  Tapahtumat kertoivat aroista asioista, jotka eivät ole koskaan helppoja käsitellä, eikä ne varmasti ollut silloinkaan, eikä näistä asioista luultavasti edes yleisesti puhuttu. En itsekkään enää tiennyt kuka oli väärässä ja kuka ei ja miten olisi pitänyt, tai kannattanut toimia. Vaikka Simonen luomat naiskuvat olivatkin melko erilaisia, olivat ne molemmat hyvin mielenkiintoisia, vahvoja ja esimerkillisiä. Tulevaisuudessa näitä aiheita on ehkä helpompi käsitellä, sillä nämä tilanteet yleistyvät koko ajan. Ne saattavat olla vielä monimutkaisempiakin. Niihin ei ehkä suhtaudutakaan niin vakavasti, vaan katsellaan läpi sormien. 

Näihin kysymyksiin ei luultavasti ikinä tulla saamaan yhtä ja oikeaa vastausta. Vanhenemisen pelot ja petetyksi tuleminen saattavat jäädä ikuisiksi yhteiskunnan ongelmiksi ja keskustelemisen kohteiksi. Jokaisella ne tulevat olemaan omanlaisensa ja jokaiseen tilanteeseen on myös omanlaisensa ratkaisut. Koko ajan pyritään parempaan ja parempaan oloon, loppujenlopuksi mikään ei riitä. Väistämättä silloin jokaisen ihmisen mieli tekee tepposia. Jokaisen tulisikin joskus ajatella: mitä minulla jo on, eikä mitä minun tulisi vielä saada. Arvostaa ja olla iloinen niistä pienistä ja suurista asioista mitkä meille on annettu. Tästä lähtien mietin aina itsekin tarvitsenko enemmän ja miksi?

Lähteitä:

www.petrivilen.com/blog/filosofia

www.sal.tkk.fi/opinnot/mat-2.197/k2002/kevat2002/luento4/sartre.html

www.soneraplaza.fi/ellit/artikkeli/0,2705,h-2009_a-232149

Englantilaisen kirjailijan romaani Kultainen kompassi on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta Universumien tomu, jossa kertomus jatkuu kehittyen koko trilogian läpi. Kultainen kompassi ilmestyi vuonna 1995 ja se on käännetty usealle eri kielelle. Koko kolmiosainen sarja on saanut suuren suosion nuorten lukijoiden keskuudessa ja moni kuvailee sitä mukaansatempaavana ja hyvänä lukukokemuksena. Vuoden päästä ilmestymisestään ensimmäinen osa sai Englannissa arvostetun Guardian Children´s Fiction Award – palkinnon sekä Carnegie Medal – palkinnon. Trilogiaa on verrattu Tolkienin Taru Sormusten Herrasta – trilogiaan, ja siitä arvellaan tulevan yksi fantasiakirjallisuuden klassikoista.

Philip Nicholas Outram Pullman syntyi vuonna 1945 Norwichissä, ja hänen lapsuutensa oli rikkonainen, sillä perhe joutui muuttamaan usein paikasta toiseen. Isän kuoltua Keniassa taistelussa äiti meni uusiin naimisiin. Pullman päätyi opiskelemaan yliopistoon Oxfordin Exeter Collegeen englannin kieltä. Pullman olisi omien sanojensa mukaan halunnut opiskelemaan taidekouluun huonekalujen valmistusta mutta suoritti kuitenkin yliopisto-opinnot kunnialla päätökseen. Hän meni naimisiin vuonna 1970 ja toimi opettajana ja luennoitsijana, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 1996. Pullmanin tunnetuin teos on Universumien tomu – trilogia, mutta hän on kirjoittanut useita muitakin lasten- ja nuortenkirjoja. 

Kultainen kompassi kertoo lukijoilleen nuoren tytön kasvutarinan melko vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin, Jordan Collegen yliopistoon ja sen lähialueille. Päähenkilönä kirjassa on Lyra, villi orpolapsi, joka on kasvanut koko ikänsä yliopiston henkilökunnan hoivissa saaden milloin mitäkin opetusta maailmankaikkeudesta ja matematiikasta ja leikkien sotaleikkejä paikallisten romaniperheiden, joita kirjassa tosin kutsutaan gyptiperheiksi, lasten kanssa. Lyra on luonteeltaan utelias eikä ehkä aivan niin kuuliainen kuin hänen kasvattajansa yliopistolla toivoisivat. Hänen koko elämänsä on leikkimistä katoilla, hiiviskelyä ja salakuuntelua yliopistolla sekä valtataistelua lapsijoukkioiden omista alueista seudulla. Hänen ihailunsa kohde on hänen setänsä, lordi Asriel, joka on lähiseudulla tunnettu maailmanmatkaaja. Lyra kertoo sedästään ylpeillen seudun muille lapsille ja tämä onkin ehkä tytön ainoa roolimalli.

Lyran turvallinen ja lapsekas maailmankuva kuitenkin muuttuu äkillisesti kun hän piiloutuu yliopiston professorien oleskeluhuoneeseen ja näkee setänsä murhayrityksen ja kuulee äärimmäisen salaisen keskustelun, joka koskee koko maailmankaikkeuden olemusta ja ihmisten turvallisuutta. Lyra saa tietää olevansa tärkeä osa käytävää taistelua, jossa toisiaan vastassa ovat hyvä ja paha sekä panoksena ihmisten turvallisuus. Lyra saa collegen rehtorilta avukseen erittäin harvinaisen laitteen, eräänlaisen kompassin, joka kertoo tulkitsijalleen totuuden. Vaikeus on kuitenkin siinä, että tulkitseminen on hyvin monimutkaista, ja Lyran on se kuitenkin opittava. Lyra joutuu pohtimaan vanhempiaan, sitä keitä he olivat ja millä puolella he taistelevat, kun selviää, ettei hän olekaan orpo.

Pian Oxfordin alueelta alkaa kadota lapsia, mukaan lukien Lyran ystäviä, ja se saa erityisesti koko gyptiyhteisön pelon valtaan. Kuka vie lapsia ja mihin? Huhut kiertävät kamalista kohtaloista pohjoisessa ja gyptit valmistautuvat pelastusretkeen. Lyraa ei aluksi päästetä mukaan, mutta kun huomataan, että hänen saama kultainen kompassi, aletiometri, todella käy hyödylliseksi, hänet päätetään ottaa mukaan vaaralliselle matkalle. Seuraa yllätyksellinen seikkailu pohjoisessa, noitien ja panssarikarhujen maassa. Lyra ja hänen ystävänsä joutuvat punnitsemaan rohkeuttaan, kun käydään verinen taistelu, jossa mukana ovat karhut, noidat ja julmat tataarit. Lyra kasvaa tarinan aikana villistä lapsesta rohkeaksi taistelijaksi, joka on sinnikäs ja hyväntahtoinen.

Kultainen kompassi on siis perinteinen fantasiaromaani hyvän ja pahan välisine taisteluineen ja vaarallisine seikkailuineen. Se sisältää kuvitteellisia asioita, kuten daimoneita ja teorioita Tomusta ja kehittelee alusta alkaen jännittävää seikkailua. Kirja käsittelee monenlaisia asioita: ystävyyttä, kohtaloa, maailmankuvaa, elämän tarkoitusta, luottamusta ja rakkautta. Aiheita ei nosteta varsinaisesti esille, mutta ne sisältyvät tarinaan ja jäävät lukijalle pohdittaviksi. Kirja sopii sen vuoksi mielestäni kohderyhmälleen hyvin; nuortenkirjana se ei sisällä kovin vaikeaa filosofista pohdintaa vaan etenee pitäen yllä mielenkiintoa.

Lyra joutuu kirjassa tilanteeseen, jossa hänen kohtalonsa on ikään kuin kirjoitettu etukäteen. Yhtäkkiä hänet tempaistaan lasten leikeistä hengenvaaralliseen seikkailuun ja vielä kerrotaan hänen olevan tärkeimmässä roolissa tässä seikkailussa. Häneltä on salattu asioita hänen vanhemmistaan ja hän joutuu käsittelemään nämä uudet asiat hyvinkin nopeasti. Mielestäni tarinalta vie vähän uskottavuutta se, miten nopeasti Lyra sopeutuu hänen identiteettiinsä vaikuttaviin muutoksiin. Kirjassa kyllä kuvataan sitä, miten Lyra miettii asioita, mutta minkäänlaisia tunteenpurkauksia ei tule. Kyseessä on kuitenkin vasta teini-ikään siirtyvä lapsi, ja voisi kuvitella että senlaatuiset asiat kuin vanhemmat ja lapsena oleminen merkitsisi sen ikäiselle paljon, oli vanhempia tai ei. Toisaalta, näistä muutoksista saisi jo itsessään kirjan, ja moni muu on niitä kirjoittanut.

Kultainen kompassi käsitteleekin yllättävän laajoja teemoja kuitenkaan paneutumatta niihin kovin syvälle. Se jättää lukijan oman ajattelun ja kypsyyden varaan sen, mitä tämä voi pohtia tarinan ohella. Esimerkiksi vastuuntunto muista ihmisistä ja huolenpito on koko juonta kannatteleva teema, ja erityisesti ratkaisun paikkojen kohdissa lukija pääsee punnitsemaan omia tuntojaan siitä, mitä itse tekisi tai jättäisi tekemättä sekä siitä, mikä itselle on tärkeää. Lyra on tarinassa tyypillinen sankarihahmo, joka joutuu osaansa siihen itse hakeutumatta. Hänen kohtalonsa on suojella ja auttaa. Lyran nuoren iän sekä viattomuuden vuoksi hänen tuntoihinsa on helppo samaistua. Lukija miettii väkisinkin: ”Riittäisikö minulla rohkeutta tuohon?”

Maailma, jossa kirjan tapahtumat tapahtuvat, on suurelta osin samanlainen kuin todellisuus. Eron luovat daimonit, noidat, tomu ja panssarikarhut. Kirjan henkilöiden inhimillisyys on kuitenkin säilytetty, ja hyvää ja pahaakaan ei ole esitetty absoluuttisina totuuksina. Kirjassa on kyse valinnoista, siitä, että joskus vaihtoehdot ovat lähes yhtä oikeat ja niiden välinen ero on hiuksenhieno. Jo kirjan alussa lukijaa hämmentää ja toisaalta mielenkiintoa lisää se, ettei kirjan henkilöitä voi kategorioida kahteen ryhmään: hyvään ja pahaan. Kukin on tehnyt ratkaisujaan omasta tilanteestaan. Näin on myös oikeassa elämässä. Joskus hyvältä näyttävät ratkaisut ajavat vaikeaan tilanteeseen, jossa on vain selvittävä. Toisen hyväksi tehty ratkaisu voi olla, ja usein onkin, toiselle haitallinen. Tämän takia ihmisille on todellisuudessa usein mahdotonta tuomita oikeudenmukaisesti muita ihmisiä, sillä kaikki riippuu asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Lukukokemuksena kirja on mukava ja selkeä ja herättää kuitenkin ajatuksia elämästä. Tyyli tempaa mukaansa yksityiskohtaisuudellaan ja kirja onkin yksi niistä, jotka on melkein mahdotonta siirtää sivuun hetkeksi. Mielestäni on hyvä, ettei kirjassa jokaista uutta asiaa väännetä lukijalle rautalangasta vaan hän saa itse päätellä ja pohtia jos niin haluaa. Kirja on juoneltaan niin monisäikeinen ja tapahtumarikas, että kirjan voisi mielellään lukea uudestaankin. Kirja myös houkuttelee lukemaan trilogian muut osat, joissa tarina jatkuu ja kehittyy edelleen.

William Styron kirjoitti vuonna 1979 romaanin Sofien valinta, josta on tullut yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan ja josta on tehty myös huippusuosittu samanniminen elokuva. Kirjassaan Styron kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sydäntä riipaisevan todentuntuisesti. Menneisyys on osa ihmistä, osa meitä halusimmepa sitä tai emme.

Romaani sijoittuu vuoden 1947 Amerikkaan. Sofien valinnan tapahtumien päänäyttämönä toimii kesäinen Brooklyn, jossa kolmen varsin erilaisen ihmisen kohtalot nivoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Kirjan päähenkilö Sofie on kaunis 30-kymmenissä oleva puolatar, joka on menettänyt sodan aikana kaiken: molemmat vanhempansa, aviomiehensä, rakastajansa, parhaan ystävänsä ja kaksi lastansa. Sofie itse on  yksi harvoista Auschwitzin keskitysleiriltä hengissä selvinneistä vangeista. Natsien hirmuteot ovat jättäneet syvät arvet hänen sieluunsa. Keskitysleiriltä vapauduttuaan Sofien tie kulkee erinäisten vaiheiden kautta Amerikkaan. Saapuessaan Brooklyniin hän on sairauksien ja jatkuvan nälän riuduttama säälittävä olento. Ollessaan eräänä päivänä kirjastossa Sofie tapaa älykkään amerikanjuutalaisen Nathanin, joka ottaa hänet siipiensä suojaan ja hoitaa terveeksi. Sofien valtava kiitollisuuden tunne pelastajaansa kohtaan muuttuu pikkuhiljaa rakkaudeksi, ja Sofiesta ja Nathanista tulee pari. He ovat seurustelleet noin vuoden kirjan tapahtumien käynnistyessä. Täyshoitolaan, jossa sekä Sofie että Nathan asuvat, muuttaa nuori kirjailijan uraansa vasta aloitteleva Stingo, jonka kanssa he ystävystyvät miltei välittömästi. Stingosta tulee kirjan edetessä Sofien uskottu, jolle hän kertoo asioista joita ei ole kertonut kenellekään muulle ei edes Nathanille. Nathanin ja Stingon välinen ystävyys muistuttaa pikemminkin veljeyttä kuin tavallista toveruutta. Kolmen ystävyksen auvoisa ja huoleton yhteiselo alkaa kuitenkin vähitellen rakoilla, kun heidän tarkoin varjelemat salaisuutensa alkavat pulpahdella pintaan.

Jokaisella Styronin romaanin kolmella päähenkilöllä on synkkä salaisuus, joka paljastuu tuskastuttavasti vasta aivan kirjan loppupuolella. Stingo on kerran murrosikäisenä jättänyt syövän heikentämän äitinsä oman onnensa nojaan mennäkseen ajelemaan kaverinsa uudella autolla pitkin maaseutua. Stingo oli lapsena varsin pilalle hemmoteltu. Tämän syyn takia hänen isänsä oli uskonut Stingon hoidettavaksi vain yhden helpon tehtävän: Stingon piti kiirehtiä talvisin koulusta suoraan kotiin lämmittämään takkaa, koska hänen vuodepotilasäitinsä  oli kykenemätön itse huolehtimaan talon lämmityksestä. Stingon vihdoin saapuessa kotiin oli äiti värjötellyt kylmässä talossa jo monta tuntia. Vaikka Stingon äiti ei tähän kuollutkaan, tunsi Stingo aina terävän piston sydämessään ajatellessaan äitiään tai tämän kuolemaa. Stingon pikku tempaus ei ehkä ollut pääsyyllinen äidin kuolemaan, mutta se kuitenkin toimi katalysaattorina lopun tuloa nopeuttaen. Stingon suuresti kunnioittama Nathan puolestaan paljastuu lopulta rajusti alkoholia ja huumeita käyttäväksi paranoidiseksi skitsofreenikoksi, jonka sairaus saattaa pysyä piilossa monta viikkoa, kuukautta tai jopa vuotta ja sitten aivan yhtäkkiä tauti herää horroksestaan. Varsinkin pilvessä ollessaan Nathan purkaa sisällään vellovaa silmitöntä raivoa Sofieen, jota hän pahoinpitelee niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sofie taas tuntee voimakasta syyllisyyttä valinnastaan, jonka hän joutui kerran tekemään Auschwitzin keskitysleirin rautatieaseman laiturilla.

Auschwitz. Natsit. Juutalaiset. Keskitysleirit. Joukkotuho. Kaikki varmasti tietävät,  mitä nämä sanat edustavat. Jokainen on lukenut koulun historian tunneilla natsien hirmuteoista toisen maailmansodan aikana. Miljoonia viattomia ihmisiä vainottiin ja tapettiin vain, koska heidän suonissaan ei sattunut virtaamaan Adolf Hitlerin niin suuresti ihannoimaa arjalaista verta. Surkuhupaisaa. Mies, joka tuhosi miljoonia juutalaisia, oli itse yksi heistä, puoliksi, mutta kuitenkin. Totta kai tunsin suurta myötätuntoa kuullessani Hitlerin puhdistuksista ensimmäisen kerran, mutta niiden todellisen kauheuden tajusin vasta luettuani Sofien valinnan. Historia koskettaa aivan eri tavalla saadessaan nimen ja kasvot. Epäonninen Sofie, joka ei edes ollut juutalainen tai vastarintaliikkeen jäsen, joutui Auschwitziin jäätyään kiinni yhden vaivaisen kinkkukimpaleen salakuljettamisesta kuolemansairaalle äidilleen.

Styronin romaani pysäyttää ajattelemaan. Ensi torstaina 27.1. tulee kuluneeksi 60 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta. Päivä on täynnä iloa ja nostalgiaa, mutta kuitenkin minun mieleeni hiipii synkkä tietoisuus siitä, etteivät ihmiset kykene oppimaan toisten tekemistä virheistä, vaan samoja  virheitä täytyy toistaa sukupolvi sukupolvelta yhä uudelleen ja uudelleen. Eikö Hitlerin joukkoteurastukset olleet tarpeeksi järkyttäviä? Eikö niistä maksettu hinta ollut tarpeeksi kova? Kuolivatko Auschwitzissa henkensä menettäneet turhaan? Syyskuun 11:nnen päivän terrori-isku, Irakin sota ja Beslanin koulukaappaus kertovat omaa karua kieltään. Ihmistä ei pysäytä mikään, kun hän janoaa kostoa.

Ihminen on varsin kummallinen otus. Me haluamme olla vahvoja ja itsenäisiä, mutta olemme kuitenkin pohjimmiltamme laumaolentoja. Kaipaamme toistemme seuraan emmekä tunne itseämme täydellisiksi ilman toista puoliskoamme. Tämä ihmisen sisäänrakennettu perustarve kumppanuuteen näkyy selvästi Nathanin ja Sofien välisessä suhteessa. Nathan on Sofien pelastaja ja suojelija. He ovat umpirakastuneita toisiinsa, mutta jotenkin heidän rakkauttaan sävyttää kuitenkin epätoivo. He ovat kuin kaksi orpoa purjevenettä, jotka kohtaavat sattumalta keskellä suurta ja myrskyisää merta. He takertuvat toisiinsa kuin toivoen näin selviävänsä merellä riehuvista valtavista aallokoista.  Tavatessaan ensimmäistä kertaa Nathanin Sofiesta on enää jäljellä vain ulkokuori, kaikki hänen sisällään on kuollut. Hänellä ei ole ketään eikä mitään, minkä vuoksi elää. Nathan sytyttää Sofien sisimpään jälleen halun elää, rakastaa ja olla rakastettu. Heidän onneaan ei tosin kestä kauan. Nathan on hyvin ailahtelevainen mielisairaudestaan johtuen eikä hänen runsas huumeidenkäyttönsä yhtään auta asiaa pikemminkin pahentaa sitä. Nathan ei ole luonnostaan mustasukkainen vaan enemmänkin hyvin luottavainen ihminen, mutta sairauden nostaessa rumaa päätään muuttuu Nathan raivokkaan mustasukkaiseksi mieheksi, joka uskoo Sofien pettävän häntä kaikkien kaksilahkeisten kanssa, mitkä silmiinsä vain saa.

”Sinä olet valheellinen ja falski vittu! Levität vittusi halvalle puoskarille! Voi hyvä Luoja! –Päästä minut ulos ennen kuin minä murhaan sinut, senkin huora! Sinä synnyit huoraksi ja sinä kuolet huorana!”

Usein Nathanin raivo ei laannu pelkillä sanoilla, vaan  hän  myös  pahoinpitelee Sofieta välillä hyvinkin raa’asti. Hän hakkaa ja potkii Sofieta ja kerran hän jopa virtsaa henkihieverissä maassa makaavan rakkaansa päälle. Tässä  vaiheessa tekee mieleni huutaa! Miksi Sofie alistuu sietämään tällaista kohtelua keneltäkään? Saati sitten omalta ”rakkaaltaan”! Tämän saman kysymyksen voisi tosin esittää tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, jotka sietävät vuodesta toiseen perheväkivaltaa. Eivät he pysty  selittämään sitä niin, että me ulkopuoliset ymmärtäisimme. Se täytyy itse kokea, ei sitä muuten täysin koskaan tule ymmärtämään. Mitä tahansa Nathan Sofielle tekeekin antaa Sofie sen anteeksi, koska hän tarvitsee Nathania aivan kuin hänen keuhkonsa tarvitsevat ilmaa – ilman Nathania hän ei selviydy. Sofien ja Nathanin välinen suhde muistuttaa koiran isännän ja  uskollisen mustin kumppanuutta: mitä tahansa omistaja lemmikilleen tekeekin, ja kuinka huonosti hän sitä kohteleekin,  antaa koira isännälleen anteeksi, kun ei muutakaan voi.

Sofien synkin salaisuus on valinta, jonka ympärille koko kirjan tapahtumat kulminoituvat. Astuessaan  Auschwitzin asemalaiturille Sofiella on mukanaan kaksi lastansa 7-vuotias Eva ja 10-vuotias Jan. Asemalla heitä on vastassa  natsilääkäri, jonka tehtävänä on lajitella keskitysleirille tulevat vangit kahteen ryhmään: oikealle hyväkuntoiset, jotka saavat vielä jonkin verran pitkitystä elämälleen ja vasemmalle suoraan kaasukammioon joutuvat. Lääkäri,  joka turruttanee raskaan työnsä mukanaan tuomaa syyllisyyttä olemalla jatkuvasti vahvassa laitapuoleisessa, tekee Sofielle yllättävän ja samalla mahdottoman ehdotuksen: Sofie saa ottaa  mukaansa yhden lapsistaan  oikealle, mutta toinen hänen täytyy lähettää varmaan kuolemaan pelastaakseen edes jommankumman. Jokaisen äidin  pahin painajainen. Miten äiti voi valita lastensa väliltä? Miten kukaan voi vaatia valitsemaankaan? 

”Saatte pitää toisen lapsistanne”, lääkäri sanoi. ”Toisen on mentävä. Kumman haluatte pitää?” ”Tarkoitatteko, että minun on valittava?” ”Te olette puolalainen, ette juutalainen. Sen vuoksi teillä on oikeus valita.”—”Älkää panko minua valitsemaan”, Sofie kuuli anovansa kuiskaten, ”minä en voi valita.” ”Lähettäkää heidät sitten molemmat sinne”, lääkäri sanoi adjutantilleen, ”nach links”. ”Mami!” Sofie kuuli Evan kirkaisevan ohuella ja kimeällä äänellä juuri sillä hetkellä, jolloin hän tuuppasi tytön luotaan ja kompuroi pystyyn betonilaiturilta. ”Ottakaa hänet!” hän kirkaisi. ”Viekää pikku tyttöni!” Aina siitä hetkestä lähtien, kun Sofie näki rakkaan tyttärensä viimeisen kerran, on hän tuntenut ylitsevuotavaa syyllisyyttä  sydämensä särkeneestä  valinnastaan. Syyllisyys puristaa hänen sydäntään tiukasti otteessaan eikä Sofie pysty  lyhyen loppuelämänsä aikana olemaan enää koskaan täysin onnellinen muistaessaan aina tyttärensä itkunsekaisen  kirkaisun asemalaiturilla.

 Sofien mahdottoman valinnan jälkeen hänen  päässään  pyöri jatkuvasti kysymys: ”Entä jos olisinkin valinnut Evan Janin sijasta, olisiko mikään kuitenkaan muuttunut?” Jan ja Sofie nimittäin erotettiin toisistaan miltei välittömästi Auschwitziin saavuttuaan  eivätkä he tämän jälkeen enää koskaan nähneet toisiaan. Sofien korviin kyllä kantautui aina silloin tällöin huhuja Janin kohtalosta, mutta mitään varmuutta hän ei ikinä saanut. Vielä surullisemmaksi Sofien elämän suurimman käännekohdan tekee hänen epäonnisuutensa – neljä päivää myöhemmin molemmat lapset olisivat selviytyneet hengissä. Himmler antoi nimittäin pian Sofien Auschwitziin saapumisen jälkeen määräyksen, jossa muiden kuin juutalaisten tappaminen kiellettiin. Nainen, jolta oli jo riistetty niin paljon, menetti kaikkein rakkaimpansa, omat lapsensa, vain hirvittävän huonon onnen takia. Styronin romaani alkaa vetää vertoja dramaattisuudessaan Antiikin Kreikan tragedioillekin!

Kirjan lopussa Sofien jatkuvasti kasvava syyllisyyden taakka viimein musertaa kantajansa alleen – Sofie tekee itsemurhan.  Itsemurha on epätoivoisen naisen viimeinen keino vapautua maanpäällisestä vankilastaan. Sofien elämä on ollut kaikkea muuta kuin  helppo. Hänen suhteensa isäänsä oli viileän asiallinen – Sofien kipeästi janoama  isän  ja tyttären välinen rakkaus puuttui  heidän suhteestaan täysin. Myös Sofien nuorena solmittu avioliitto miehensä kanssa oli rakkaudeton. Ainoat, joita Sofie vilpittömästi rakasti ja jotka myöskin rakastivat häntä, olivat hänen lapsensa. Lapset, joiden menettämisestä Sofie ei koskaan toipunut. Viimeisen naulan Sofien arkkuun löi Nathan, joka joko tietämättään tai tietoisesti jatkuvasti ruokkii hänen syyllisyydentunnettaan, alati muistuttaen Sofieta siitä tosiasiasta, että hän selviytyi keskitysleiristä hengissä, vaikka hänen olisi pitänyt kuolla miljoonien muiden keskitysleirillä olleiden tavoin.  Hauras ja hento Sofie tappaa itsensä arsenikilla Mozartin pianokonserton soidessa taustalla. Yksi Auschwitzin selviytyjistä on poissa. 

Luettuani Sofien valinnan istuin hetken aivan hiljaa omassa huoneessani sulatellen lukemaani. Kirjan tarina oli kaikesta huolimatta hyvin koskettava ja kaunis eivätkä kyyneletkään  olleet kaukana lukiessani kirjan viimeisiä rivejä.

”Kylmänhiekan alla maaten kuolemasta uneksin. Mutta sitten kuitenkin minä heräsin. Nähdäkseni kirkkaammin aamun tähden loistavan.”

Ei ollutkaan tuomiopäivä – vain aamu. Aamu:  säkenöivä ja kirkas.

Kirjailija Johan Wolfgang von Goethe syntyi Frankfurtissa 1749. Lakimiesisä ja kuuluisaan sukuun kuulunut äiti mahdollistivat Goethen ja hänen sisarensa opiskelut monilla tieteenalueilla. Hänen kirjalliset kykynsä tulivat esille jo hyvin nuorena. Kirjeromaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset Goethe kirjoitti oman myrskyisän nuoruutensa innoittamana. Romaanin syntyyn kuten hänen muuhunkin kirjalliseen tuotantoon vaikutti hänen omat henkilökohtaiset kokemuksensa. Tuon romanttisen teoksen kirjoittamiseen vaikutti varmasti myös 1700-luvun eurooppalaisen ajattelun muuttuminen. Valistusaika joutui antamaan sijaa tunteellisuudelle, johon oli myös helppo paeta yhteiskunnallisen kuohunnan keskeltä.

Kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset kertoo tunteellisesta taitelijanuorukaisesta, joka pakenee sotkuisia naisseikkailujaan toiselle paikkakunnalle. Upeiden maisemien keskellä hän rakastuu tyttöön, joka on jo lupautunut toiselle. Nuorukainen takertuu pakkomielteenomaisesti suhteeseen ajautuen umpikujaan. Kaikki muu menettää merkityksensä eikä hän ei löydä mitään ulospääsyä tuhoon tuomitusta kolmiodraamasta. Luova ja voimakkaasti aistiva taiteilija viestittää kirjeiden muodossa tapahtumien kulkua ja elämäntuskaansa sekä päiväkirjamaisia havaintoja traagisesta rakkaussuhteestaan. Kirjeet on osoitettu hänen ystävälleen Wilhelmille, johon lukija ei pääse tutustumaan.

 Ensimmäisissä kirjeissään toukokuussa 1771 Werther selittää Wilhelmille rakkaussotkuja syynä lähtöönsä ja purkaa tunteitaan. Luonnon merkitys nuorelle taiteilijalle on valtava ja hän kuvaileekin keväistä henkeäsalpaavan kaunista luontoa ja sen heräämistä tiivistäen lopuksi ”Minä menehdyn tähän, minä pakahdun näiden näkyjen hurmaavaan ihanuuteen.” Maiseman kauneus antaa helpotusta hänen tunnekuohuihinsa. Hän kertoo tapaamistaan ihmisistä ja omista tuntemuksistaan kohdatessaan heidät. Hän janoaa seuraa ja sitä hän saakin, mutta jotain kuitenkin puuttuu.

Kesän edetessä Wertherin elämään tulee uutta tunnelatausta muustakin kuin luonnon kauneudesta. Hän on tavannut ”enkelin”, joka on ”ottanut vangiksi koko sieluni”. Maalaistanssiaisissa hän tutustui Charlotteen, jonka hän jo etukäteen tiesi olevan kihloissa toisen miehen kanssa. Tyttö lumosi Wertherin täysin. Nuorukainen tuntui olevan täydessä hurmoksessa, hän kertoo pidelleensä tanssin aikana käsivarsillaan maailman suloisinta olentoa. Lumon särkee tytön sulhasen nimen mainitseminen. ”Kuka on Albert”, kysyy Werther. Vaikka hän tietää vastauksen jo etukäteen, hän kokee sen nyt järkytyksenä. Hän ei osannut kuvitella, että Lottesta tulee hänelle niin tärkeä muutamassa hetkessä. Ukkosmyrsky sotkee tanssiaiset, mutta antaa mahdollisuuden läheisyyteen, joka syventää entisestään tunteita. Muutaman päivän päästä kirjeessään Wilhelmille Werther kuvaa tunteitaan ”minä en tiedä, onko päivä vai yö, koko maailma häipyy ympäriltäni jonnekin”.

Kirjeissään Werther kertoilee jokapäiväisistä nautinnon hetkistä arkisten askareiden ja luonnon keskellä. Hän kertoo rakastuneen miehen silmin Lotten tekemisistä, jotka kaikki ovat hänen mielestään vailla vertaa. Heinäkuun kirjeet viestittävät Wilhelmille Wertherin rakkauden tuskaa ja edelleenkin Lotten ainutkertaisuutta. Wilhelm ilmeisesti varoittelee ystäväänsä pettämästä itseään, olihan tyttö lupautunut toiselle. Mutta hän ei välitä ystävänsä varoittelusta vaan ylistää suhdettaan ja on varma, että Lotte rakastaa häntä. Hän tuntee olevansa onnellisuuden huipulla.

Heinäkuun viimeisessä kirjeessä Werther kertoo järkyttävän uutisen: ”Sulhanen on saapunut!” Hänen on väistyttävä tieltä. Tilanne on uusi, vaikkakin se oli odotettavissa. Hän kokee kuitenkin valtavaa tuskaa, ettei voi olla enää Lotten läheisyydessä. Syksyn lähestyessä Werther kuvaa heidän kolmen välistä suhdetta milloin ahdistavaksi, milloin rakastettavaksi. Dramaattisen kolmiodraaman ainekset ovat ilmassa. Werther ei aio antaa periksi, hän harhailee pitkin metsiä selvittämässä omia ajatuksiaan suhteessaan Lotteen. Wilhelmille hän puolustelee tilannettaan eikä hyväksy ystävänsä joko-tahi ohjetta. Kirjeissään Werther kertoo pahenevasta henkisestä ahdistuksestaan onnettoman rakkauden suhteen. Hän jopa harkitsee tarjoutumista lähetystötoimeen, josta kuitenkin luopuu toistaiseksi. Tunteet Lotteen muuttuvat kokoajan intohimoisemmiksi. Hän näkee unia, hamuaa häntä unissaan. Hän tajuaa tutkiessaan päiväkirjaansa ”miten tietoisesti, askel askeleelta, olen edennyt tätä kaikkea kohti!” Luonnon mukanaan tuoma nautittava olotila antaa hänelle hieman helpotusta, mutta ympäristön kauneuden merkitys kuihtuu vähitellen riutuvan rakkauden saadessa enemmän tilaa ajatuksissa.

 Lotten, Albertin ja Wertherin suhde on hyvin erikoinen. Tyttö ei halua luopua ihailijastaan vaan nauttii hänen palvonnasta ja Albert hyväksyy tuon kummallisen suhteen. Tosiasia suhteen traagisuudesta vahvistuu syyskuun alussa, kun Werther mainitsee ensimmäisen kerran vapahdusta tuovan haudan: ”Hyvästi! En näe tälle muuta vapahdusta kuin haudan.” Seuraavassa kirjeessä hän päättää lähteä kaupungista ja ottaa vastaa lähetystöstä tarjotun työn. Hän yrittää katkaista tunnesiteensä Lotteen.

Loppuvuodesta Werther viestittää ystävälleen tyytymättömyydestään lähetystössä työskentelyyn ja varsinkin tympeään lähettilääseen. Työnsä kautta hän on onnekseen tutustunut avomieliseen ja ystävälliseen kreivi C:hen, jonka kanssa hän voi käydä syvällisiä keskusteluja. Hän on myös tavannut nuoren ihastuttavan tytön, josta hän jopa kertoo Lottelle. Tuo orastava suhde kaatuu kuitenkin säätyjen painostuksesta. Kirjeessään Lottelle tammikuussa hän kertoo onnettomasta olotilastaan ja kaipuun tuskastaan. Eikä malta olla kysymättä onko: ”Onko Albert teidän luonanne?” Vastauksena kirjeeseensä hän saa tietää Lotten ja Albertin menneen naimisiin. Katkeran sävyisessä kirjeessä Albertille ja Lottelle hän tuntee olevansa petetty, mutta uskoo olevansa Lotten mielessä seuraavana Albertin jälkeen ja aikoo siellä pysyä.

Maaliskuu muuttaa Wertherin elämää oleellisesti. Hän joutuu alhaisemman säätynsä vuoksi harmilliseen tilanteeseen kreivi von C:n juhlissa. Tämä nolo tapahtuma levisi ympäri kaupunkia.  ja hän koki joutuvansa kaikkien ivan kohteeksi. Werther erosi virkamiehen tehtävistään lähetystössä ja jätti kaupungin toukokuussa. Irtaantumisyritys Lottesta epäonnistuu.   

Koko kesän ajan Wertherin mielessä ja sydämessä on sietämätön tuska. Hänen kaipuunsa Lotteen vain syvenee. Hän ruokkii itseään ja tuskaansa olemalla kuvitelmissaan Lotten mies. ” Oi Jumala, sinä, joka olet luonut minut, olisitpa suonut minulle sen autuuden, niin koko elämäni olisi yhtä ylistystä.” Kirjeessään ystävälle hän on varma, että Lotte olisi tullut onnellisemmaksi hänen kanssaan kuin Albertin. Hänen ajatukset karkaavat: ”entä jos Albert olisi kuollut”. Lotte on Wertherin mielessä joka hetki ja mielikuvitus lisää omia kuvitelmia asioiden tilasta. Hänestä tuntuu kaikki arvottomalta ilman Lottea.

Marraskuun lopulla kirjeenvaihto Wilhelmin kanssa muuttuu vakavammaksi. Werther pyytää avuksi jo Jumalaa: ” Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Hän tuntee Lotten hellyyden ja ystävällisyyden myötätuntona ja säälinä. Hän tajuaa, ettei Lotte ymmärrä mihin tuhoon hän ajautuu. Silti hän vain haaveilee intohimoisista hetkistä tytön kanssa ja on pakahtumaisillaan kaipuusta. Lotte tuntee tilanteen ahdistavana ja päättää saada Wertherin poistumaan läheltään. Nuorukaisen sisäinen taistelu alkaa pettää ja itsetuhoajatukset voimistuvat.

Joulukuun 20.päivänä kirjoitetussa kirjeessä hän ilmoittaa Wilhelmille päätöksestään. Tuona päivänä hän on tavannut Lotten yksin. Tyttö yritti kaikilla tavoilla saada Wertherin ajatukset kääntymään pois heidän suhteestaan. ” Älkää riippuko tuskaisena kiinni olennossa, joka ei voi tarjota teille muuta kuin sääliä”. ” Lähtekää etsimään olentoa, joka ansaitsee rakkautenne”. Albert keskeyttää heidän kiihkeän keskustelun. Seuraavana päivänä Werther kirjoittaa itkien jäähyväiskirjeen Lottelle, jossa ilmoittaa ratkaisustaan. ”Minä haluan kuolla”.

Vielä viime hetkellä Werther menee vielä tapaamaan Lottea hänen olleessaan yksin kotona. Ilmapiiri on kiihtynyt. He päätyvät yhdessä lukemaan Ossianin lauluja. Laulujen lukeminen keskeytyy Lotten ahdistuksen purkaukseen, hän itkee sydämensä tuskasta. Valtava liikutus valtasi molemmat. Tekstin sanat vain lisäsivät tunnelatausta. Werther sulki vapisevan Lotten kiihtyneenä syliinsä, josta tyttö riistäytyi vastoin nuorukaisen tahtoa pois. Tämä oli kaiken loppu. Werther toteuttaa täydellisesti valmistelemansa suunnitelman itsensä ampumisesta.

Kirja laittaa lukijassa monet ajatukset liikkeelle. Miksi älykäs ja taiteellinen Werther ajautuu tuollaiseen rakkaussuhteeseen, joka sotkee koko hänen elämänsä? Vaikka hän tietää tytön olevan toisen oma, hän nostaa tuon ihmeellisen olennon kaikkien muiden asioiden yläpuolelle. Werther piirittää pakonomaisesti Lottea ja keksii syitä miten pääsisi lähelle tyttöä. Kirjeromaani antaa vain yksipuolisen kuvan heidän suhteesta Wertherin kertomana. Lotten tekemiset ja sanomiset sekä vaikutus intohimoisen suhteen syntymiseen jää lukijalle arvailuksi. Lukijana mietin kuitenkin vielä Wertherin mahdollisuuksia. Lotte ja nuorukainen olivat henkisesti samalla tasolla, heillä oli samankaltaiset näkemykset kirjallisuudesta ja elämän arvoista, joista heillä syntyi pitkiä keskusteluja. Jos Albert ei olisi luvannut huolehtia Lottesta tämän äidille hänen kuolinvuoteellaan, olisiko tilanne ollut toinen. Werther tiesi taustat heidän suhteelleen, mutta silti hän elätteli sairaalloisia mielikuvia tulevaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Kolmidraaman osapuolista ei kukaan tehnyt mitään korjatakseen asiain tilaa. Nynny Albert käyttäytyi hillitysti, vaikka hän näki varmasti, kuinka tärkeä henkilö Wertheristä oli tullut Lottelle. Albert rakasti ja kunnioitti Lottea, eikä hän halunnut pahoittaa häntä ajamalla ihailijan pois suhteesta. Lotten vastuuta tilanteen kehittymisestä ei voida sulkea pois. Jos Werther oli hänelle rakas, miksi hän tuotti tuskaa nuorukaiselle. Hänen olisi pitänyt auttaa suhteen katkaisemisessa jo alkuvaiheessa. Sen sijaan hän ruokki useaan otteeseen Wertherin tunteita itseään kohtaan sitoen näin ihailijan itseensä.

Traagisen rakkaustarinan ainekset löytyvät Goethen omasta elämästä ja hänen lähipiiristään. Hänen ystävänsä teki itsemurhan rakastuttuaan tietämättään ystävänsä morsiameen. Hänen omat rakastumisensa eivät olleet yhtään sen helpompia, mutta hän hallitsi kuitenkin tilanteet. Kun hän itse ihastui ystävänsä morsiameen, hän pakeni kirjoittamiseen ja tunnekaaoksessa hän kirjoitti tämän kirjeromaaninsa neljässä viikossa. Romanttisen kauden sanotaan saaneen alkunsa Goethen teoksesta ja siitä tulikin sen ajan kulttiteos. Sen seurauksena nuoriso otti vapauksia ja eli tunteella nuoruuttaan, joka jossakin tapauksissa sai jopa itsetuhoisia piirteitä. Nuoriso 1700-luvun Euroopassa oli herkkä vaikutuksille, koska tuolloin itsenäistymishaaveet olivat korkealla ja ajattelumallit hakivat uusia muotoja.

Teos veti silloin ja vetää vieläkin puoleensa lukijoita runsailla ja kiehtovilla sanavalinnoilla. Luontokuvaukset ovat vailla vertaa. Goethe yhdistelee sanoja taitavasti. Lukija tempautuu mukaan traagiseen tarinaan. Rakkaussuhteen yksipuolinen kerronta jää hieman vaivaamaan, oliko Lotte onnellinen Albertinsa kanssa, vai oliko äidille annettu lupaus yli kaiken. Kirjan viime hetken tapahtumista julkaisijan kertomana kumpuaa ajatus Lotten ja Wertherin todellisesta rakkaudesta, jolle olosuhteet ja sen ajan kunniallinen ja nuhteeton elämäntapa ei antanut mitään mahdollisuuksia. 

Kuten Markku Mannila vuoden 1992 painoksen esipuheessa sanoo: "Werther osui ilmestyessään ajan hermoon. Sen värinä ei lakannut vuosikymmeniin. Nykylukija saattaa hyvinkin jo hymähdellä romaanin ylitunteellisille sävyille, mutta silti Goethen varhaisteoksessa on jotain vilpitöntä ja koskettavaa, Wertherin maailmantuskassa ajatonta ajankohtaisuutta.”

Lähteet:

Äidinkieli ja kirjallisuus Käsikirja, 2003,WSOY

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_suurimies.htm

Vaikka Hermann Hessen Arosusi onkin kirjoitettu1950-luvulla, on sen teema - aikamme ihmisen kaksijakoisuus - kuolematon. Aika muuttuu, ihminen ei. Hesse kuvaa ihmismieltä päähenkilö Harry Hallerin, eli Arosuden kautta. Hallerillä on kaksi luontoa: arosusi ja ihminen, jotka taistelevat miehen hallinnasta. Huolimatta kirjan hyvinkin epärealistisesta tapahtumista, on se yllättävä ja omaperäinen. Kieltämättä hieman yksinkertainen tarinakaan ei pysty pilaamaan Hessen nerokasta analyysia.

Kirjan päähenkilö on siis keski-ikäinen Harry Haller, hän on sivistynyt ja syvällinen journalisti, jonka elämästä on ilo kadonnut. Vuokrahuoneessaan kirjojensa keskellä tämä Arosusi elää viiniä juoden ja tupakkaa polttaen. Elämän tarkoitusta, tai tässä tapauksessa pikemminkin tarkoituksettomuutta pohdiskellen päivät vaihtuvat toiseen. Vuosien varrella hän on pikkuhiljaa vieraantunut muusta maailmasta ja menettänyt mielenkiintonsa ympäröivään todellisuuteen. Asiat, joista hän ennen sai nautintoa ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Arosuden ihmissuhteet rajoittuvat vuokraperheeseen ja entiseen vaimoon ja rakastettuun, joita hän tosin ei enää tapaa. Erakoituminen on tosiasia ja palvelee itseään.

Haller inhoaa erityisen paljon porvarillisuutta. Se kuvastaa hänen mielestään elämäntapaa, joka on välimuoto kaikesta. Se ei pyri äärimmäisyyksiin missään, vaan saamaan hieman kaikkea ja samalla jäämään hieman kaikesta paitsi. Porvarillinen ihminen on Arosuden mielestä “kompromissi, myönnyttelyjen tulos ja syntynyt alkuäidin eli luonnon ja alkuisän eli hengen liian rasittavien vaatimusten täyttämisvelvollisuudesta” Häntä surettaa nyky-yhteiskunnan porvarillistuminen ja tuntee elävänsä väärässä ajassa. Tästä huolimatta Arosusi asuu vuokralla perinteisessä porvarillisessa perheessä ja ihailee salaa halveksimaansa elämäntapaa, joka tuo palauttaa hänen mieleensä muistoja lapsuudesta.

Harry Hallerin elämä on varsinkin kirjan alussa jatkuvaa kamppailua itsensä, siis ihmisen ja arosuden, kanssa. Hänen tuskansa ei ota laantuakseen ja hän lipuu kohti vääjäämätöntä, kohti kuolemaa. Hän haluaisi päättää päivänsä, maallisen kärsimyksensä, mutta ei saa tehtyä lopullista päätöstä. Seuraa kierre, jossa hän tuskan takia haluaisi tappaa itsensä, mutta ei kykene siihen, jonka seurauksena tunne omasta riittämättömyydestä ruokkii tuskaa entisestään...

Lopulta koittaa päivä, jolloin Haller on vihdoin kypsyy ajatukseen itsemurhasta. Hän lähtee perinteiselle kapakkakierrokselleen tietäen, että kotona häntä odottaa partaterä valmiina viimeiseen viiltoon. Arosusi poukkoilee vauhkona ympäri kaupunkia, mutta ei kuitenkaan lopulta kykene menemään kotiinsa. Viimeisessä kapakassa hänen luoksensa saapuu viehättävä nuori nainen, Hermine, joka näkee miehen epätoivoisen tilan ja tarjoaa apuaan. Jollain tavalla Hermine onnistuu murtamaan syvästi erakoituneen ja toivottoman Harryn puolustusmuurin ja luomaan kontaktin häneen.

Hermine tuo Arosuden elämään uuden valon. Itse tässä vaiheessa jo pelkäsin, että kirja olisi tyypillinen klisee: “Mies vaipuu epätoivoon, tapaa naisen ja maailma pelastuu”. Onneksi olin väärässä. Tosin Herminen tapaamisesta lähtien kirja muuttuu melko erilaiseksi, mielestäni huonompaan suuntaan. Alun eksistentiaalinen pohdiskelu vaihtuu tyypilliseen laissez-faire-elämän kuvailemiseen. Harry ei rakastu Hermineen, mutta nauttii hänen seurastaan ja tuntee vihdoinkin mielenkiintoa edes johonkin. Tämä auttaa jatkamaan elämää ja vie Arosuden outoon uuteen maailmaan, jossa tanssitaan jazzia, nauretaan ja rakastetaan. Kaikkea sitä minkä Harry on aikaisemmin kieltänyt itseltään “liian pinnallisena”. Harry tutustuu Herminen kautta kauniiseen Mariaan ja heille syntyy suhde.

Kirja menee loppua kohden aina vaan tylsemmäksi ja lopulta hyvin surrealistiseksi, keskustelut vuoroin Mozartin, vuoroin Goethen kanssa veivät uskottavuutta koko tarinalta ja hienon teeman käsittelyltä. Harry rakastuu Hermineen, mutta tappaa hänet maagisessa teatterissa. Arosusi näkee lopulta kaiken uudesta näkökulmasta. Juoni ei missään vaiheessa ollut ennakoitavissa ja varsinkin loppu oli täysin odottamaton. Siinä tuli jonkunlainen ratkaisu, mutta Hesse jätti kaiken kuitenkin taitavasti auki. Kirjasta jäi outo tunnelma, se ei ollut hyvä eikä huono. Alku oli todella lupaava ja loppu rasittava, lopputuloksena siis neutraali jälkimaku.              

Itseäni miellytti kirjan teema ja Hessen hieno tapa käsitellä sitä. Ihmisen kaksijakoisuus tuotiin esille Harryn mielen raa’an yksinkertaistuksen kautta. Yksinkertaistus oli läpinäkyvää, mutta konkreettisuudessaan palveli tarkoitustaan täydellisesti. Hesse oli piilottanut myös ihmisen kaksijakoisuuden teeman ulkopuolisia syvällisiä pohdintoja kirjaan. Ne toivat vaihtelua ja syvyyttä välillä paikallaan polkevaan tarinaan. Esimerkiksi alussa Arosusi lukee kirjahyllystään vuokraisännälleen näytteen: ““Useimmat ihmiset eivät halua uida ennen kuin he sen taidon osaavat”...tietenkään he eivät tahdo uida! Heidäthän on luotu elämään maalla eikä vedessä. Ja tietenkään he eivät tahdo ajatella; heidäthän on luotu elämään eikä ajattelemaan! Niin, ja se ken ajattelee ja kelle ajatteleminen on tärkeintä kaikesta, voi tosin päästä siinä työssä pitkällekin, mutta hän on joka tapauksessa vaihtanut maankamaran veteen ja ennen pitkää hän hukkuu.” Ote kuvaa Harryn eristäytymisen tunnetta, hän ajattelee ja tietää pian hukkuvansa pinnallisessa maailmassa. Tämä havahdutti myös minut, löysin pelottavia yhtymäkohtia omastani ja epätoivoisen keski-ikäisen Arosuden maailmasta...

Yritti Harry myös mukautua ja miellyttää, hän otti kerran erään professorin illalliskutsun vastaan, mutta ei pitkään kestänyt porvarillista teeskentelyä ja tavalleen ominaisesti pohdiskeli syitä siihen: “Näin siis kuunteli ja katseli kumpikin Harry, molemmat erinomaisen epäsympaattisia tyyppejä, kohteliasta professoria, vakoilivat ja pilkkasivat toinen toistaan ja kysyivät itseltään ties kuinka monen kertaan: oliko tämä inhimillistä tyhmyyttä, inhimillistä heikkoutta ylimalkaan, ihmisluonnon yleispahe, vai oloko tämä sentimentaalinen egoismi, tämä luonteettomuus, tunteen epäpuhtaus ja kaksinaisuus persoonallinen erikoispiirre, Arosuden ominaisavu? Jos tämä sikamainen avu oli yleisinhimillinen ominaisuus, niin silloin saatoin hekumoiden hukuttaa sen maailmanhalveksuntaani; jos se taas oli omaa persoonallinen heikkouteni, antaisi se totisesti aiheen oikeihin itsehalveksunnan orgioihin.” Harry tiesi siis tarkkaan tilansa ja myönsi sen, silti hän ei voinut luonnolleen mitään. Toisaalta, kukapa meistä voisi? Tuosta lainauksesta näkyi kuitenkin jo hyvin, että Harry ei enää ollut täysin varma oliko hänen luonteensa siteenkään niin erityislaatuinen...

Arosuden inhimillistä puolta kuvasi taistelu itsemurhaa vastaan. Arosusi-Harry tahtoi kuolla, ihmis-Harry elää. “Puhuin itselleni järkeä kuin pelästyneelle lapselle, mutta lapsi ei kuunnellut vaan juoksi pois, se tahtoi elää”. Huolimatta mielen kaksijakoisuudesta ja tuskasta, ihmis-Harry vei voiton. Voitto oli tärkeä, kun ajatellaan että taistelu elämästä ja kuolemasta on kuitenkin se ratkaisevin... Täytyy myös ottaa huomioon, että arosutta tähän maailmaan ei lopulta vetänyt pelkästään ihmisluonto, vaan Hermine, syy herätä uuteen aamuun. Harry tunsi myös kalvavan epävarmuuden, vaikka ei heti Hermineen rakastunutkaan. “Kun odotettu ilta vihdoinkin koitti, oli oivallus tapaamisemme merkityksestä käynyt minulle miltei pelottavan selväksi. Ajattelin ainoastaan häntä, odotin häneltä kaikkea, olin valmis antamaan hänelle kaiken, panemaan kaiken hänen jalkojensa juureen - ja kuitenkaan en ollut vähääkään rakastunut. Minun tarvitsi vain kuvitella että hän rikkoisi sopimuksemme tai unohtaisi sen, kun näin selvää selvemmin oman tilani koko surkeudessaan: maailma olisi jälleen tyhjä, toinen päivä yhtä harmaa ja autio kuin toinenkin, minut piirittäisi kuolemanhiljaisuus, eikä minulla olisi tästä äänettömästä helvetistä mitään muuta ulospääsyä kuin veitsenviilto valtimoon...hän oli loihtinut pienen ikkuna-aukon, vähäisen valoventtiilin pimeään selliini. Hän oli ratkaisu, tie vapauteen” . Loppujen lopuksi Arosusikin oli siis vain ihminen. Ihminen, joka halusi toisen ihmisen, onnen ja rakkauden. Vaikka hän yritti selittää kärsimystään mielensä jakautumisella ja ulkopuolisuudella maailmasta jossa hän eli, paljastui ainakin minulle todelliset syyt hänen tuskaan ja itseinhoon heti Herminen astuttua kuvioihin. Joku viisas on joskus sanonut “maailman tarjottimella ei ole toista ihmistä enempää”, sen joutui myös Harry Haller huomaamaan elämänsä loppusuoralla.

Ajan hengelle tyypillisesti sisälsi Hessen teksti annoksen politiikkaa. Hän oli tehnyt Hallerista pasifistin, joka oli niinikään erittäin anti-kansallismielinen. Hän teki sodasta ja sen kannattajista naurunalaisen. Hermine puolestaan intoutui lopussa filosofoimaan: “Vaikka tiedätkin, että häviät taistelusi, ei elämäsi silti tule latteaksi ja tylsäksi. Paljon latteammaksi se käy, Harry, jos taistelet jonkun suuren ihanteen puolesta ja uskot, että myös voitat taistelusi”. Tämä ajatus on mielestäni hyvin sovellettavissa kaikilla elämän saroilla, rakkaudesta sotaan. Mikään ei ole pahempaa kuin menetetty toivo. Se on kärsimyksistä pahin. Toisaalta tulemme vaikean kysymyksen äärelle: onko pahempi altistaa itsensä mahdolliselle kärsimykselle, vai kasvaa turraksi toivolle? Kumpikaan vaihtoehto ei valoisuudellaan häikäise...

Mainitsin jo aikaisemmin, että löysin pelottavia yhtäläisyyksiä kirjan päähenkilön ja itseni väliltä. Loppua kohden ymmärsin, että se on aivan luonnollista, kuvasihan Arosusi koko surullista ihmisrotua jakautuneella mielellään. Osa mielistämme siis pyrkii jatkuvasti kohti jumaluutta ja henkeä, toinen osa kohti luontoa, tunnetta. Uskon myös että jokainen meistä on ulkopuolinen niin omasta itsestään kuin ulkomaailmastakin. Eri asia on pysähdymmekö sitä koskaan analysoimaan, tai vaikka pysähtyisimmekin, olemmeko kypsiä tiedostamaan sen. Harry Haller oli kaiken kokenut, sivistynyt ja syvällinen mies. Silti hänet ajoi itsemurhan partaalle tuska, jonka syytä hän oli kyvytön tiedostamaan. Mikä silloin voisi estää meitä muitakin tekemästä vääriä johtopäätöksiä, jotka koituvat lopulta kohtaloksemme? Ei mikään, mutta juuri sen myöntäminen on tärkeintä. Niin kauan kun emme edes astu siihen harhakuvitelmaan, että ymmärtäisimme itseämme, tai ympäröivää todellisuutta, on meillä mahdollisuudet selvitä ilman toivon menetyksen tuskaa. Silloin kohtaamme välttämättömän silmästä silmään - ja hymyilemme.

Haluaisin jättää esseestäni samanlaisen jälkimaun ja tunnelman kuin Hermann Hesse jätti romaanistaan. Siihen tuskin pystyisin omin sanoin, Arosusi auttakoon minua: “Tosin tunsin nytkin, että kappale kauneutta, aivan absoluuttista kauneutta oli jossakin korkealla, korkealla jokaisen ristiriidan ja hetkellisen epäilyn yllä, ja ylinnä oli Mozart, - mutta missä oli raja?”