Runoanalyysi

Runoanalyysi on kirjallisuusessee, jossa aineistona on nimensä mukaan runo. Yleisiä aineistopohjaisen kirjoitelman ohjeita noudatetaan:

• Tekstistä annetaan lähdetiedot.
• Suorat lainaukset ovat paikallaan.
• Sisältöä referoidaan tarpeen mukaan.

Ennen kirjoittamista teksti luetaan useita kertoja. Runon ilmaisutavalle ominaisiin piirteisiin kiinnitetään huomioita (kuvakieli, symboliikka jne.) Runonanalyysissä pitää osoittaa perustulkintataitojen hallintaa. Jäljempänä esitettyjä ohjeita ei tule noudattaa kaavamaisesti vaan käyttää niitä hyödyksi soveltuvin osin.

Kokonaisuus

Runon analysoinnin lähtökohtana on se, että luettu on ymmärretty ja sitten lähdetään tulkitsemaan ja erittelemään tekstiä. Runo pitää lukea ja tulkita kokonaisuutena eikä yksittäisiä säkeitä tai osaa, vaikkapa yhtä säkeistöä tai kertosäettä.

Jos tehtävään liittyy useampia runoja, niitä käsitellään rinnakkain ja pyritään löytämään yhteisiä tai erottavia piirteitä, esimerkiksi teema tai rakenne.

Tulkittava teksti on aina esseen päähuomion kohde, eikä tulkinta-anarkiaan pidä sortua. Yllättävillekin päätelmille täytyy löytyä perustelut luetusta tekstistä. Pohjatekstiä ei voi käyttää vain virikkeenä omien kokemusten kuvaamiseksi.

Aihe

Runon nimi voi johdattaa analyysissä oikeille jäljille. On paikallaan miettiä, mikä merkitys sillä on kokonaisuuden kannalta. Runossa on useimmiten jokin keskeinen ajatus, teema, jota runo käsittelee. Tällöin voidaan määritellä siinä käsiteltävää aihetta, pohtia käytettyä näkökulmaa ja kirjailijan tavoitteita. Teksti voi olla selkeä tarina, yksi kohtaus jostain tapahtumasarjasta tai vaikkapa jonkin tunnetilan kuvausta.

Puhuja

Kaunokirjallisissa teksteissä on kertoja, joku, joka kertoo runon tai kertomuksen. Proosassa kertoja on useimmiten joko yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Lyriikassa kertojaa tavataan nimittää puhujaksi, yksikön ensimmäisessä persoonamuodossa puhujaa lyyriseksi minäksi tai runon minäksi.

Tärkeää on tehdä tulkinnassa ero, etteivät runon puhuja ja kirjoittaja ole samoja. Taustalähtöisessä lähestymistavassa voi toki käyttää hyväkseen tietoja kirjailijasta ja hänen elämäänsä liittyvistä tapahtumista.

Kannattaa huomioida

• millainen on puhujan näkökulma
• millainen on hänen äänensävynsä ja asenteensa
• millaisen tunnelman runo ja sen puhuja saavat aikaan.

Kuvakieli ja sananvalinnat

Kuvakielellä on runoudessa tärkeä merkitys. Merkitystasoja ja viittauksia voi olla runsaastikin. Analyysissä ei edes pyritä ammentamaan runoa tyhjiin, tulkita tekstiä valmiiksi, vaan tarkoitus on esittää yksi tai useampia mahdollisia tulkintoja luetusta tekstistä. Analyysissä voidaan pohtia, millaista kuvakieltä käytetään (esimerkiksi metaforat, symbolit, allegoriat, eufemismit ja vertaukset). Samalla kun tulkitaan runon ilmaisutapoja ja sananvalintoja, voidaan pohtia, miksi ja miten niitä on käytetty. Mikä on niiden tarkoitus kokonaisuuden kannalta?

Jäsentely

Runo koostuu säkeistä ja säkeistöistä. Jo yksi säe voi muodostaa runon, kiteyttää jonkin ajatuksen. Runoanalyysissä ei saa nimittää yhdelle riville asemoitua säettä riviksi eikä yhdellä (tai useammalla) tyhjällä rivillä erotettua säkeistöä kappaleeksi.

Jäsentelyllä ja tekstinsä asemoinnilla lyyrikko rytmittää tekstiään. Siksi runon rakenteeseen on myös kiinnitettävä huomiota:

• Onko runossa teksti asemoitu vain vasempaan reunaan?
• Vaihtelevatko säkeiden ja säkeistöjen pituudet?
• Miten yksittäisten säkeiden asemointi tai symmetria vaikuttavat tulkintaan?

Esseessä käytetään vinoviivaa (/), jos muutetaan runon säerajoja tulkinnassa ja vastaavasti kahta vinoviivaa osoittamassa säkeistön rajaa. Älä tee väkivaltaa teokselle "runoilemalla" sitä uusiksi. Jos suorassa lainauksessa jätetään pohjatekstistä sana tai useampi pois, se osoitetaan käyttämällä kahta ajatusviivaa peräkkäin.

Esimerkiksi Larin Kyöstin runossa Heilani on helluntaina (1897) käytetään loppusointuja nelisäkeisessä ja -säkeistöisessä runossa.

Rytmi ja lausetaso

Ennen vanhaan – niin antiikin aikoina kuin vielä 1900-luvun alkupuolella – merkittävä osa runoista oli mitallista runoutta. Toisin sanoen lyyrikon oli noudatettava tiettyjä sääntöjä, kuinka paljon tavuja sopi kuhunkin säkeeseen ja säkeistöön. Näitä painollisiin ja painottomiin tai pitkiin ja lyhyisiin tavuihin liittyviä ns. runojalkoja ovat esim. trokee, jambi ja anapesti. Ensimmäinen on laskeva runojalka, jossa painollinen ja painoton vuorottelevat. Jambi on nouseva runojalka, päinvastoin kuin trokee; ja viimeinen, anapesti, on nouseva runojalka, jossa on kaksi painotonta tavua ja kolmannella paino.

Mitallisessa runoudessa voidaan käyttää joko yhtä tai useampia runojalkoja. Mikäli tekijä vaihtaa kesken runon käyttämäänsä runomittaa, sillä on useimmiten runon rytmittämiseen liittyvä merkitys. Modernissa runoudessa ei juuri käytetä em. runomittoja vaan rytmittäminen voidaan toteuttaa loppusoinnutuksella, säkeiden ja säkeistöjen asemoinnilla ja niiden sanamäärillä ja sanojen pituuksilla. Jo Kalevalasta on tuttua allitteraation eli alkusoinnutuksen käyttö. Lausetasolla soinnutuksella on merkittävä rooli.

Lausetasolla on useita keinoja: toisto, sidesanat, ellipsi, inversio, ironia, puhuttelu, loppuhuipennus eli kliimaksi, antikliimaksi, välimerkkien tehostettu käyttö jne.

Taustalähtöisyys ja intertekstuaalisuus

Runoilijan tuntemus voi auttaa runon tulkinnassa, mutta se ei ole välttämätöntä tai tarpeellista. Biografinen tulkintatapa on yksi tapa muiden joukossa. Kirjallisuusessee voi olla yhtä hyvin tiukan asiapitoinen rakenteeseen keskittyvä analyyttinen artikkeli kuin subjektiivinen assosiaatioiden ja alluusioiden varassa etenevä essee.

Lähtökohtana on tehtävänanto ja tekstin antamat tulkintamahdollisuudet sekä lisäksi vielä kirjoittajan omat päämäärät ja tulkintatavat,

• kuinka runo puhuttelee häntä
• kuinka hän ymmärtää ja tulkitsee lukemansa.

Monien kielikuvien ja symbolien tulkinta on kulttuurisidonnaista, ja historiallisten yhteyksien oivaltaminen voi olla tarpeellista. Tavallista on myös, että lyyrikot viittaavat omissa runoissaan muihin teksteihin. Kokonaistulkinnan kannalta olisi hyvä, jos lukija on tietoinen runon sisältämistä alluusioista tai intertekstuaalisista suhteista muihin teoksiin. Se voi olla merkittävää päästä runon "todellisen" merkityksen jäljille – siis oman subjektiivisen tulkinnan, joka on yksi muiden joukossa ja yhtä oikein kuin muidenkin.

Kulttuurisella kontekstilla on merkitystä, eli sillä

• kuka on kirjoittanut runon?
• missä ja milloin se on kirjoitettu?

Tulkinnan saattamista päätökseen ei pidä asettaa tavoitteeksi: äidinkielen essee ei ole reaalikoevastaus.