Kirjallisuusessee runosta

Kuoleman uni

Runossaan ”Uneen” (Vedessä palaa, 1954) Mirkka Rekola kirjoittaa kuolemasta tai ainakin vakavasta sairaudesta. Runon minä viittaa kuolemaan, kun puhutaan ”uneen - - lipua / vailla - - kipua” ja maaksi muuttumisesta. Runossa viitataan myös lyyrisen minän lapsuuteen, jossa puhuja on nähnyt vaahteranlehtikasan eikä kuitenkaan ole ehtinyt leikkiä siinä. Toisaalta lehtikasa voidaan tulkita allegoriana saavuttamattomasta tai jostakin menetetystä. Vaipuessaan uneen minä pääsee takaisin tähän paikkaan - tällä kertaa ilman kiirettä.

Runo koostuu kahdesta säkeistöstä. Ensimmäinen säkeistö muodostuu kolmesta säkeestä, jossa kaikissa on kahdeksan tavua. Se on pituudeltaan alle puolet jälkimmäisestä säkeistöstä, mikä vaikuttaa runon painotukseen ja jakaa sen selkeästi eri osiin. Viimeisen säkeistön neljässä viimeisessä säkeessä kolme lukuun ottamatta viimeisintä lukurytmi muuttuu, sillä erillisiksi säkeiksi on sijoitettu ”Nyt olet tähti. / Nyt olet maa”, mikä poikkeaa muista runon kahdeksan-yhdeksäntavuisista säkeistöistä.

Tekstin sävy on levollisen tyyni, ja sen puhujaksi voin kuvitella vanhahkon naisen, joka on menettänyt rakastettunsa, ja tätä tukee runon tähti-kohta, joka päättyy toiveikkaasti: ”Tuulessa saamme koskettaa.” Tuulella on tässä myös symbolinen merkitys, ja tulkitsisin sen taivaaksi tai joksikin kuolemanjälkeiseksi paikaksi, jossa mies ja nainen voivat olla jälleen yhdessä.

Tunnelma muuttuu runon edetessä, ja ensimmäisen säkeistön tunnelma on erilainen. Siinä lyyrinen minä ikään kuin toivoo kuolemaa, kun taas toisessa säkeistössä hän vakuuttaa kokevansa kuoleman ennemmin vapauttajana kuin pelottavan asiana. Tässä kohtaa runo muistuttaa sisällöltään esim. Edith Södergranin ”Maa jota ei ole” - kokoelman (1925) nimikkorunoa, jossa elämän jälkeen siirrytään ikuisuuteen, paikkaan, jossa ”kaikki kahleet kirvoittuvat” ja jossa ”kuun kasteessa vilvoitetaan raadeltuja otsia.” Samanlainen suhtautuminen rauhaisasti edessä odottavaan kuoloon välittyy läpi koko runon. Lapsuuden ”lehdet” odottavat: ”Sanoisin: nyt minä ehdin.”

Lähestyvää kuolemaa käsittelevä runo käyttää hienosti myös vastakohtia tehostamassa runollista ilmaisua. Läsnä ovat vanhuus ja lapsuus, elämä ja kuolema sekä menneisyys ja tulevaisuus. Lisäksi puhutaan maasta ja tähdistä, jotka yhdistetään kliimaksiksi runon lopussa: ”Tuulessa saamme koskettaa.” Tämä liittyy myös runon teemaan kaipauksen täyttymisestä, jolloin puhuja saa kohdata menetetyn läheisen oman elämänsä päättymisen jälkeen. Myös runon nimi ”Uneen” johdattaa tämänlaiseen tulkintaan, sillä mielestäni kipu ja toisaalta unen tuoma kivuttomuus puhujan muistoine lapsuudesta luovat runolle vahvan unenomaisen tunnelman.

Vaikka säkeet on kirjoitettu yli viisi vuosikymmentä sitten, se on vielä nykyäänkin ajankohtainen, sillä se kertoo yleisesti kuolemasta ja sen tuomasta vapahduksesta tämä maailman kahleista, kivusta ja surusta. Se huomauttaa myös ihmiselämän viime hetkien tärkeydestä ja toivosta kuolemanjälkeiseen kohtaloon. Kaikille ihmisille pitäisi luoda mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan ja uneen vaipumisen kaltaiseen poismenoon.

 

 

Rakkaat kummilapset

Anna-Mari Kaskisen ”Runo kummilapselle” on taiteilijan Suomen World Visionin 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kirjoittama runo. World Vision on kristillis-humanitaarinen kehitystyöjärjestö ja katastrofiavun toimittaja sekä maailman suurin kummilapsijärjestö. Runo on omistettu Kaskisen intialaiselle kummilapselle Dyaneshwarille.

”Runo kummilapselle” on pirteä ja kaunis osoitus Kaskisen rakkaudesta lapsia kohtaan, mutta samalla myös muistutus siitä, kuinka meistä jokainen voi pienellä teolla auttaa vähäosaisempia tässä maailmassa. Runo saa lukijansa  miettimään, kuinka hyvät oltavat meillä täällä on verrattuna maailman köyhimpiin maihin sekä kuinka me kaikki olemme yhtä suurta perhettä ja meidän pitäisi auttaa toinen toisiamme.

Runon aihe on tänäkin päivänä ajankohtainen. Runo vaikuttaa lukijaansa muistuttaen, että meidän jokaisen vastuu on huolehtia  toisistamme. Välittäminen ei katso välimatkaa. Jo lahjoittamalla vain jonkun vanhan vaatekappaleen jollekin köyhälle lapselle muualla maailmassa voit tuottaa suurta iloa ja osoittaa välittäväsi. ”Polkumme on yhteinen” kertoo tosiasian, että me kaikki kuulumme samaan lajiin rodusta tai asuinalueesta riippumatta ja auttamalla toinen toisiamme voimme varmistaa lajimme säilyvyyden. ”Joku käden ojentaa./ Jossain lapsi avun saa.” Näillä säkeillä kirjailija pyrkii selvästi kertomaan, että kuka tahansa meistä voi auttaa jotakuta hätää kärsivää. Säkeet voisivat myös viitata kehitysapuun, sillä silloinhan lahjoituksen antajia ei nimetä erikseen.

Muodoltaan runo on hyvin perinteinen. Se koostuu kolmesta säkeistöstä, joissa jokaisessa on neljä lähes yhtä pitkää säettä. Rakenteessa  painopiste on loppusoinnuissa, esim. ”Pieni askel elämään/ toivon saa jo syttymään.” Rytmillisesti runo on helppo lukea: rytmiä ei tarvitse etsiä eikä hakea erikseen, vaan se löytyy runoa luettaessa luonnostaan. Tämän avulla runoon tulee tiettyä lennokkuutta ja kepeyttä.                     

Puhujan sävy on runossa huolehtiva ja lämmin; puhujan voisi hyvin olettaa olevan kuka tahansa rakastava ja  välittävä vanhempi. Säkeet ”Taivaan suuri Jumala,/ Siunaa näitä lapsia.” kertovat puhujan kiltteydestä ja huolesta lasten puolesta. Lapset ovat tulevaisuuden toivo, ja jos lapsista lakataan välittämästä, ihmiskunta hiipuu vähitellen. Nämä säkeet antavat puhujasta myös hieman surumielisen kuvan. Puhuja pyytää apua Jumalalta, koska ihmiset eivät pysty huolehtimaan heikommistaan.

Kielikuvat painottuvat runossa symboleihin. Esimerkiksi koko ihmiskuntaa kuvataan rehevänä puuna ja rotu- sekä muita, esimerkiksi juuri maantieteellisiä eroja, muureina. Kaskisen runossa painottuu hyvin keskeisesti myös kuvallisuus: suuret meret, rehevä puu ja suuri Jumala esimerkiksi ovat kukin ehdottoman tärkeitä runon sanoman välittymisen kannalta. Jos meret olisivat vain meriä ja puut puita, jäisi runo pelkistetyn ja mitättömän tuntuiseksi, eikä lukija oikein saisi runon sanomasta kiinni. Mutta näiden kuvien avulla kirjailija vaikuttaa lukijan ajatuksiin ja saa lukijan ajattelemaan runon syvällisempää viestiä.

”Runo kummilapselle” ei pyri ainakaan suoraan vaikuttamaan lukijan mielipiteisiin. Mutta rivien välistä voi aistia, kuinka runon kirjoittaja on silti toivonut, että saisi lukijan ajattelemaan runon sanomaa. Runossa  pyydetään ihmisiä ajattelemaan ympärillään olevia henkilöitä ja muutakin kuin omaa etuaan. Runossa muistutetaan, kuinka ihmiskunta kulkee kuitenkin kehityksellisesti ja lajin tarpeiden mukaan samaa polkua pitkin, sillä ihminenkin toimii pääasiassa vaistojensa varassa . Kokonaisuutena ottaen runoon kätkeytyy monia pienempiä viestejä, jotka löytää vain lukemalla runon yhä uudestaan ja uudestaan.