Impressioita

Fantastisen salaperäistä Waltaria

Lukittu laatikko ja muita kertomuksia on Mika Waltarin novellikokoelma joka sisältää kuusi eri osiota ja yhteensä 25 novellia. Olen lukenut koko teoksen aikaisemminkin ja todella pidän siitä. Luettuani Turms kuolemattoman rakastuin Waltarin tapaan kirjoittaa ja innostuin lukemaan myös novelleja. Huomasin kylläkin, että Waltari kirjoittaa todella erilaisilla tyyleillä, eikä juuri mikään muistuta Turms kuolemattomassa käytettyä tapaa, johon niin ihastuin.

Kun mietin minkä novellikokoelman valitsisin en edes antanut itselleni muuta vaihtoehtoa kuin valita tämän upean kokoelman. Nyt en kuitenkaan aio esitellä kuin kahdesta ensimmäisestä osiosta kolme mielestäni parasta novellia.

Muumio on Waltarin vuonna 1926 kirjoittama teos nuoresta englantilaistutkijasta, joka kiinnostuu Egyptin suurista salaisuuksista arkeologi-iskänsä innoittamana.

Lapsena päähenkilö oli seuraillut isäänsä tämän tutkiessa ja kerätessä Egyptin muinaisilta ajoilta olevia esineitä, ja hän on aina haaveillut noiden vanhojen kappaleiden edessä. Joskus hänen mieleensä tulvahtaa täysin vieraita mielikuvia, joilla ei ollut mitään yhteyttä hänen tähänastiseen elämäänsä. Varttuessaan hän kävi yliopiston ja matkusteli maailmalla. Hän kehittyi loistavaksi hieroglyfien tulkitsijaksi, teki tutkimuksia Brithis Museumissa sekä osallistui muutamiin kaivauksiin Egyptissä.

Lopulta hän kiinnostuu eritoten kahdennentoista dynastian ajoista ja aloittaa itsenäiset kaivauksen El-Amarna nimisessä kylässä löytääkseen vihjeitä pimentoon jääneen Amenenhat-kuninkaiden ajan elämästä. Aluksi hän löytää papyruskirjoituksia sekä hieroglyfitauluja ja saa näin varmistuksen olevansa oikeassa paikassa tietoa etsimässä. Näiden tietojen avulla hän löytää temppelin, joka on useasti toistuvan lotuksen terälehdestä päätellen rakennettu upealle jumalattarelle Bastille ja jonka sisältä löytyy teksti jossa kerrotaan lähettyvillä olevan pyramidi.

Pyramidin etsiminen kestää aikansa, mutta kun todennäköinen paikka saadaan selville alkaa kiivas kaivaustyö. Ja yllättävän pian löytyykin pyramidin seinä ja vähitellen saadaan esiin kaivettua koko huippu. Vaan missä oli ovi, sillä oli hyvin tiedossa että ne piilotettiin huolella hautavarkaiden sisäänpääsyn estämiseksi. Lopulta sattuman kautta löytyy lotuksen terälehden muotoinen sisäänkäynti. Päähenkilö on innoissaan ja ryntää pyramidin uumeniin mukanaan muutama työntekijä. Vastassa on ansoja ja ongelmia tuottaa myös hautaholviin johtavien huolellisesti piilotettujen ovien löytäminen.

Ovet löytyvät ja tutkija menee yksin sisään. Hän avaa sarkofagin ja sen sisältä kaksi muutakin arkkua. Mies avaa viimeisen kannen ja näkee liinasiteisiin käärityn naisen ruumiin. Se oli siis naiselle tehty pyramidi ja hän oli innoissaan sillä sellaista ei koskaan ennen ollut löydetty. Hän avaa liinat ja tuijottaa silmiin Häntä. Hän tuntee tavanneensa tämän naisen aikaisemminkin ja on vannoutunut sen olevan Hän. Lopussa pyramidi alkaa sortumaan ja kivipaasin pudotessa miehenpäälle hän kuolee muumioitunut naisen ruumis sylissään.

Novellissa ei koskaan kerrota kuka Hän on. Hänet mainitaan vain muutamassa kappaleessa, eikä nimeä tai tapaamispaikkaa koskaan mainita. Puhutaan emalisilmistä sekä mielettömän upeasta ruskettuneesta vartalosta, joka on kaunis kuin temppelissä ja hautaholvissa usein toistunut lootuksen terälehti.

Juuri tämä ”Hän” sai minut rakastamaan tätä novellia. Tapa jolla tutkijan suhdetta häneen kuvaillaan ja kuinka hänen rakkautensa tätä naista kohtaan kuvastuu tekstistä saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Koko novellissa on alusta asti sellainen tietty mystisyys ja salaisuus säilyy alusta loppuun, eikä se oikeastaan koskaan selviä. Ei selviä miksi tämä mies löysi palvomansa naisen ruumiin lähes 4200 vuotta vanhasta pyramidista, miksi hän jo lapsena sai mielikuvia tuhansien vuosien takaa. Ei koskaan kerrota kuka hän on ollut, mikä hänen merkityksensä on ollut, ja ennen kaikkea ei kerrota edes kuka on tämä upea lotuksen terälehti nainen.

Kirjoitus tyyli tässä novellissa on mielestäni hyvin samanlainen kuin seuraavaksi esittelemäni Auringonlaskun saaressa. Molemmissa on käytetty paljon sanojen toistoja, sekä tiettyjä elementtejä. Muumiossa mm. lootuksen terälehti ja hiekka, ja Auringonlaskun saaressa vihreä väri sekä vesi.

 

 Auringonlaskun saari on ehdottomasti paras lukemani novelli. Se on parempi kuin uset lukemani kirjat. Tekstissä käytetään paljon adjektiiveja, ja näin ollen tilanteisiin pystyy samaistumaan hyvin, hyvin syvällisesti. Hienosti on novellissa pelattu sanajärjestyksellä ja monipuolisilla adjektiiveilla, vaikkakin siellä on paljon toistoja. Tämä on heti Turms kuolemattoman jälkeen Waltarin paras teksti.

”Minä, Kolmen  Auringon Laakson häviävän viikinkiheimon viimeinen kuningas olen käskenyt kaukaisesta frankkien maasta saapuneen isä Anselmuksen kirjoittaa muistiin, niin kuin minä sen kerron, kertomuksen retkestä Auringonlaskun saareen.” Novellin ensimmäinen lause sai minut täristen himoitsemaan sitä lisää. Luin enkä kyennyt lopettamaan.

Novelli on tarina Kolmen Auringon Laakson viikinkiheimon viimeisestä kuninkaasta, joka tahtoi purjehtia tarumaiselle Auringonlaskun saarelle. Tämän miehen palava himo retkille ja taisteluun sai innostettua heimon miehet mukaan tälle uhkarohkealle matkalle kohti tätä vain saduissa kuvailtua saarta.

Uljaimmalla ja vahvimmalla lohikäärmekeulaisella laivalla, jonka airoissa istui sata orjaa, ja miehistönä lähes saman verran rohkeita viikinkejä he suuntasivat kohti ennen näkemättömiä vesiä toivoen löytävänsä tuon upean saaren.

”Me rakastimme merta ja joka ilta uhrasimme sille, kun aurinko laski ja hämärä verhosi vihreän veden. Me kuljimme ikään kuin veristä siltaa auringonlaskua ja raskaita pilviä kohti, jotka olivat pudonneet aivan veden rajaan asti. Ja me tunsimme, että jumalat olivat kuolleet ja että viimeinen elämä laivassamme kulki tyhjyyttä päin. Mutta me emme pelänneet, vaikka tyhjyyden kammio kouristi sydäntämme rautaisen pihdin lailla.”

Tuo edellinen lainaus on pätkä novellin alusta ja näin kuvailee kertoja miehistön tunnelmia kun matkaa on käyty kaksi viikkoa. Tuuli on laantunut, ei näkynyt ainuttakaan rantaa eikä ääntäkään kuulunut laivan äänien lisäksi. Se on mielestäni yksi novellin hienoimmista kohdista.

Aikaa kului ja matka jatkui. Matkan viidentenä viikkona syttyi hurja myrsky. Se riepotteli laivaa mukanaan ja miehistö joutui sitomaan itsensä kiinni laivaan estääkseen itseään huuhtoutumasta mereen. Aamulla he huomasivat että myrsky oli laantunut, ja laiva sen kestänyt. Ja edessä oli maata.

Vastassa heitä oli ”vihreä kaupunki”. Talot olivat rakennettu vihreästä kivestä, rannalla odottavat sotilaat olivat pukeutuneet vihreisiin vaippoihin, sekä saaren keskeltä kohoavan vuoren huipulla oli kolmikulmion muotoinen temppeli, jonka kolme tornia näkyivät vihreinä ja selkeinä taivasta vasten.

Rannalla seisoi vastassa hiljainen armeija. Yksikään mies ei päästänyt pihahdustakaan vaikka rymyävät viikingit metelöivät riitaa haastaen. Viikingit tulivat ja tappoivat. Eikä vieläkään yksikään vastustaja päästänyt ääntäkään. Muutama eloonjäänyt vihreään vaippaan pukeutunut sotilas iski miekan vatsaansa liittyen menehtyneiden ystäviensä seuraan.

Voiton juhlat alkoivat ja miehistö ilakoi yhdessä orjien kanssa. Saaressa asuvat naiset, jotka olivat juuri menettäneet puolisonsa joutuivat näiden raavaiden ulkopuolisten käsiin ja heillä leikittiin kuin leluilla. Eivätkä hekään hiiskahtaneetkaan. Seuraavana aamuna huomattiin että jokaisen kuolleen miehen ruumis oli kadonnut rannasta, mutta asiaa ei sen enempää jääty miettimään sillä he olivat päättäneet lähteä katsomaan temppeliä.

He löytävät temppelistä nuoren tytön puettuna vihreään pukuun. Tyttö nostaa kädet kohti aurinkoa, eikä edes huomaa vieraita. Ainakaan ei näytä huomaavansa. Hetken kuluttua hän kääntyy ympäri ja miehet huomaavat naisen olevan sokea. Viikinki kuningas kävelee tytön luokse ja pistää tämän ranteeseen orjan renkaan, ja sillä hetkellä tyttö vaipuu kuolleena maahan.

Temppelin sisältä löytyy kiehtova, vihreästä kivestä tehty naisen patsas johon jokainen miehistön jäsen rakastuu. Se lumoaa heidät ja lopulta he ottavat sen mukanaan laivaan kotiin lähtiessään. Matkan aikana ilmenee useita ongelmia ja he uskovat tuon vihreän jumalattaren aiheuttaneen ne. Syntyy riitaa ja lopulta vain kuningas on elossa ilman ainuttakaan orjaa tai ystävää. Silloin hän on valmis luopumaan patsaasta ja heittää sen mereen. Joka päivä sen jälkeen hän sitä katui ja toivoi vihreän jumalattaren vielä palaavan luokseen.

Tämä loistavasti kirjoitettu novelli jatkaa Muumion mysteeristä tapaa kertoa tarinaa, ja pistää lukijan ajattelemaan lukemaansa. On pysyttävä läsnä tekstissä ja osattava nähdä asioita sielun silmin. Kaikki nämä Waltarin tekstit jättävät lukijalle tilaa ajatella asioita itse ja tulkita tekstiä omalla tavallaan. 
Punainen kolmio jatkaa Waltarin mystistä ja kiehtovaa linjaa. Tarinan kertoja on nuorimies, joka novellin alussa ostaa huutokaupasta oikean ihmisen pääkallon sekä persialaisen tikarin. Novelli on kirjoitettu päiväkirja muotoon ja saattaa mennä yli kymmenen päivää jolloin kertoja ei kirjoita mitään, mutta kuitenkin hän kirjoittaa kaikkina niinä päivinä kun jotain olennaisen tärkeää tapahtuu.

Ostettuaan huutokaupasta pääkallon ja tikarin hän asettaa ne asunnossa erityiselle pöydälle, josta hän näkisi ne koko ajan. Häntä kiehtoo äärimäisen paljon kallon muodot ja hän usein pohtiikin, että kenen se on ollut: miehen vai naisen, rikkaan vai köyhän. Pääkallossa joitain erityisiä piirteitä, kuten esimerkiksi vasemmassa suupielessä on kummallinen kohouma, sekä pääkallon saumat ovat hieman hassut.

Hänen yläkertaansa muuttaa kaunis nuori nainen, joka pukeutuu aina ruskeapilkulliseen asuun. Jokaisessa mekossa on pilkkuja, samoin yöpaidassa ja lenkkipuvussa. Hän rakastuu naisen varjoon joka heijastuu yläkerran ikkunasta vastapäiselle seinälle ja tahtoo palavasti päästä puhumaan naiselle. Hän alkaa käyttämään kokaiinia, jonka saa farmaseuttiystävältään piristykseksi ja vähitellen hän on siihen pahasti koukussa. Novellissa on kuitenkin todella hienosti kuvattu se ettei hän itse ymmärrä olevansa riippuvainen siitä.

Vähitellen hän tutustuu naiseen ja rakastuu tämän mysteeriseen olemukseen. He viettävät yhdessä villejä öitä ja tutkivat pääkalloa. Mies kiinnittää huomiota niinkin pieneen seikkaan että naisen vasemmassa suupielessä tuntuu kohouma, ja sekin kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän ei kuitenkaan yhdistä pääkalloa ja naista. Kertoja ei koskaan saa tietää naisen nimeä, sillä ei halua kysyä: kiehtova tuntemattomuuden salaisuus murtuisi.

He yhdessä lähes palvovat pääkalloa ja tikaria ja niiden salaisuuksia. He polttavat hajusteita ja suitsukkeita niiden pöydällä jolle oli jo aikaisemmin asetettu musta samettiliina. Eräänä yönä nainen kaivaa taskustaan punaisen liidun ja piirtää kolmion mustalle liinalle siten että kolmion tylpän kulman sisäpuolelle jää pääkallo. Sen jälkeen he yhdessä miettivät kuinka olisi hienoa jos he saisivat omat pääkallonsa kolmion kahteen jäljelle jääneeseen kulmaan.

Pian nainen muuttaakin pois ja nuorimies jää yksin. Vähitellen hän alkaa ajattelemaan kaikkea naisen kertomaa ja ymmärtää naisen käyttäneen numeroita kolme ja neljä joka paikassa. Hänen syntymäpäivänsä ovat 3.4, hän tuli joka ilta tapaamaan miestä 12 aikaan, joka saadaan kertomalla kolme ja neljä keskenään. Hän rakasti kolmioita ja halusi kolme pääkalloa kolmion sisään. Kertoja vetää johtopäätöksen että siis nainen palaa hänen luokseen seuraavan kerran maaliskuun neljäntenä päivänä tasan kello kaksitoista.

”Maaliskuun neljäntenä päivänä kellon lyödessä kaksitoista kuuli täysihoitolan emäntä lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin huoneesta epämääräistä ääntä ja kolahduksen.

Hän ei kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota. Kun ylioppilas Hjalmarsson ei päivälliskellon soitosta huolimatta illalla tullut huoneestaan, mentiin häntä hakemaan ja tavattiin hänet kuolleena.

Hän oli leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka löydettiin hänen vierestään lattialta, missä hän makasi verissään.

Kuolinkamppailussa hän oli viimeisin voimin tarttunut päähänsä, aivan kuin olisi tahtonut kiskoa sitä irti. Mutta selkänikamia hän ei ollut onnistunut katkaisemaan.”

Näin päättyy kertojan tarina. Kun päiväkirjoja oli luettu oli ihmetelty sillä yläkerrassa asui vanha nainen joka pukeutui aina harmaaseen, pöytään ei ollut piirretty punaista kolmiota. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut tätä salaperäistä naista.

Pidän tästä novellin lopusta todella paljon. Se jää auki ja lukijan oman mielikuvituksensa mukaan päätettäväksi. Tuliko nainen ja hän tappoi itsensä sillä sai tietää naisen salaisuuden, nainen jätti tulematta ja mies murtui. Mitä tapahtui ja kuka oli tämä nainen?

Novelli on kirjan ensimmäisen osan viimeinen novelli ja sopii täydellisesti joukon jatkoon, mutta tulevien novellien kanssa on täysin erilainen. Jokaisessa osiossa olevat novellit ovat keskenään hyvinkin samanlaisia, kun taas jokainen osio kokonaisuutena eroaa toisistaan täydellisesti. Loppu puolella oleva osio, nimeltään Ihmisen vapaus, on realistisempi ja kertoo läheisemmin ihmisistä, kuten monet aikaisemmistakin osioista. Ne sisältävät paljon vuoropuheluita ihmisten välillä ja ovat aivan selkeästi ymmärrettäviä, vaikkakin silti jättävät lukijan ajattelemaan.
Viimeiseksi kerron novellista nimeltä Kengät jotka kävelivät itsekseen. Se kertoo miehestä joka yhtenä iltana ei enää löydäkään kenkiään mistään. Ne olivat hyvin rakkaat ja hyvät kengät joiden kanssa oli mukavaa jutella silloin tällöin. Tässä novellissa niin kengät kuin tohvelitkin puhuvat. Kengät katosivat, mutta kertojan mielestä se ei ollutkaan niin suuri vahinko sillä kengät olivat hänen kanssaan kiertäneet maailmaa ja nähneet hyvin paljon.
Novellin kertojalla on koira, Rax, ja he esiintyvät muissakin Waltarin novelleissa, kuten esimerkiksi Punaisessa Ämpärissä.

Hän ostaa itselleen uudet hienot kengät, mutta huomaakin myöhemmin että ne hiertävät ja ovat ylimieliset. Mutta kengät kuin kengät. Eräänä aamuna hän näkee ikkunastaan Vanhan Juutalaisen seisomassa sumussa kärryjen kanssa, jotka ovat täynnä myytävänä olevaa romua. Mies menee Juutalaisen luo ja löytääkin sieltä oman ikivanhan ja repailaisen vasemman jalan kenkänsä.

Kenkä on hyvin häpeissään ja pahoillaan kun sillä tavalla juoksi pois omistajansa luota vuosia sitten. Mutta hän oli kuulema nähnyt ja kokenut paljon. Hän oli jäänyt Pariisiin ja kiertänyt hienoimpia tanssisaleja, ja tanssittanut kauniita kultaisia ja hopeisia naisten sirokkaita. Hän oli niin nauttinut siitä. Hän oli opiskellut harmaiden tohvelien kanssa kuinka maailmanhistoriaa tehdään, kuinka tanssitaan ihmisten sydämiin ja tahrinut itsensä musteeseen. Se oppi tuntemaan ihmissydämet ja lopulta kyllästyi katselemaan loppuun palaneita sydämiä. Silloin hän päätti lähteä pois. Hän pääsi ulos kujalle, mutta silloin tuli Vanha Juutalainen ja keräsi hänet kyytiin ja sitoi nauhoista kiinni kärryn laitaan jottei hän pääsisi karkuun. Tällainen oli Vasemman tarina.

Vasemman kengät tuli veljeään Oikeaa ikävä, ja kutsui tätä. Ja Oikea kenkä tuli. Tämäkin kertoi oman tarinansa. Hän oli juossut pois kaupungista ja käynyt Espanjassa ja Saharassa. Gibraltarin yli se oli loikannut Afrikkaan ja tavannut siellä kuninkaita. Hänestä oli tullut kuuluisa ja lopulta hänet oli vangittu. Hänet oli vanginnut kuningas Bimbi Suurivatsa Ensimmäinen, joka havitteli koko Afrikan kuninkuutta. Hän sai sen ja kohteli alamaisiaan rumasti, etenkin Oikeaa kenkää. Lopulta oli Oikea kuullut Vasemman kutsuvan häntä ja hänen oli päästävä karkuun. Hän sai kuninkaan palvelijan Suuren Gorillan auttamaan itsensä karkuun ja palasi Pariisiin veljensä luo.

Kengät olivat kertoneet tarinansa ja miehen oli päätettävä mitä niille tehdä. Hän nousee seisomaan ja näkee ulkona postinkantajan. Hän kutsuu tämän sisään ja kysyy kengiltä tahtoisivatko he lähteä postinkantajan mukaan niin he näkisivät maailmaa eivätkä joutuisi olemaan yhdessä paikassa koko aikaa. Hän kysyi posteljoonilta huolisiko tämä kengät ja tämäkin suostui. Niin kengät pääsivät eläkepäiviään viettämään posteljoonin kengiksi ja kertoja on tyytyväinen uusiin kenkiinsä.
Tämä on aika satumainen novelli. Samoin esimerkiksi Punainen Ämpäri, Satu kissa kiihkeästä, jotka molemmat ovat tässä teoksessa. Nämä ovat hauskoja novelleja. Niitä on mukava ja helppo lukea juuri niiden kevyen tarinan vuoksi. Ne ovat kaikki hauskasti kirjoitettu ja mielikuvitusta on todella käytetty!

Nyt ymmärrän miksi Waltari menestyi ja miksi äitini on yrittänyt pakottaa minua lukemaan hänen teoksiaan. Kun hän siinä onnistui en enää tahdo lopettaa niiden lukemista! Lukittu laatikko ja muita kertomuksia on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista joita olen koskaan lukenut, vaikkakin se sisältää 25 eri tarinaa.

 

Genrettömiä bravuureja

Pasi Jääskeläinen kuuluu niihin mielenkiintoisiin kirjoittajiin, jotka jaksavat huovata vastavirtaan maamme sisäsiittoisessa ja rajoittuneessa kirjallisuuskulttuurissa. Kun valtaosa kyvykkäistä kirjailijanaluistamme lankeaa kankeisiin, kustantajan ja lukijoiden valmiiksi muovaamiin muotteihin, löytyy onneksi vielä niitä, jotka uskaltavat poiketa kustantamon umpirealistisesta linjasta omille teilleen.
    On kuultu usein puhuttavan ”spekulatiivisista seinistä”, jotka jättävät ylitsepääsemättömän kuilun lukijoiden ja spekulatiivisen fiktion välille. Suomalaiset ovat luonnostaan ennakkoluuloisia vierastajia. Siksi lupaavat kirjoittajat rajautuvat ikävästi pienten sisäpiirien yksinoikeudeksi, ja potentiaalinen fiktiokultti jää lapsenkenkiin.
    Pasi Jääskeläisestä kannattaa olla todella innoissaan. Itse pidän häntä genrettömänä kirjoittajana; novellikokoelma on kuin irrationaalista realismia. Realistisessa pintakerroksessa vilahtelee aivan absurdeja ja huvittaviakin yksityiskohtia: Junia jotka eivät kulje kiskoillan, ihmisiä jotka elävät vain tiistaisin, sekä ehdottomana suosikkina Vatikaanivaltio, joka on kohonnut maailmaa johtavaksi suurvallaksi. Lukija ei yksinkertaisesti voi tietää etukäteen, minkälaisesta maailmasta novellissa on kysymys.
   Vaikka teos Missä Junat Kääntyvät on Jääskeläisen debyyttikirja, on hän jo nyt tunnustettu scifi-kirjailija. Meriittilistalta voisi poimia kaksi Atorox-palkintoa sekä neljä ykköstilaa Tampereen Science Fiction Seura ry:n vuosittaisista novellikilpailusta. Näistä novelleista kaikki esiintyvät kirjan kansien välissä.

 Missä junat Kääntyvät sisältää 9 toisistaan riippumatonta novellia, joista ainoastaan novelli Olisimmepa mekin täällä on ennenjulkaisematon ja nimenomaan tätä kokoelmaa varten kirjoitettu. Henkilöhahmot ovat usein värikkäitä ja persoonallisia, enemmänkin tavallisia tallaajia kuin suuria sankareita. He ovat usein luonteenpiirteiltään tai taustoiltaan kuitenkin jollain tavalla omalaatuisia ja tavallisuudesta poikkeavia; kuten junahullu Ruupert (Missä junat kääntyvät), luonteeltaan vääntynyt pikkupoika Zacharias (Perheterapiaa) tai menestyvä informaatiolossimies ja perheenisä Oswald (Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa), joka jättää entisen elämänsä rakastuttuaan kirjastonhoitajattareen.
    Kirja on tietystä kulmasta katsoen kokonainen vaikuttajien ja tyylisuuntien kirjo. Siinä on ideoita fantasiasta, realismista ja tieteiskirjallisuudesta ja pahimmillaan kaikista yhdessä. Tässä mielessä katsoen teos voi olla aikamoista sekasotkua, mutta toisaalta tämä kaavoittamaton tie tuo aivan uusia tuulia suomalaiseen kirjallisuuteen.
    Esimerkiksi teos On muurmaa kaatunut on peikkoineen ja haltioineen täysverinen fantasiakertomus tavallisen turinanovellin raameissa. Itsekin en-niin-vihkiytyneenä-fantasiaharrastajana (sivistykseni rajautuu Sormusten Herraan ja muutamaan pratchettiin) voi olla häiriintymättä genrelle tyypillisistä kliseistä.
   Novelli kertoo maailmankaikkeudesta, jonka oli synnyttänyt Parahalianin lausumat Luomisen Sanat. Ikivanhan perimätiedon mukaan muuan Tumhtöer halusi kateuksissaan kumota Parahalianin luomistyön ja kirjoitti kuusi Hävityksen Sanat sisältävää riimua. Tumhtöer itse ei kuitenkaan voinut kajota Parahalianin maailmankaikkeuteen, vaan jonkun kuolevaisen piti lausua nuo kuusi riimua. Ne kadotettiin maailman joka kolkkaan, mahdollisimman kauas toisistaan, joista satunnaiset ihmiset ne sitten löysivät. Kuinka ollakaan, riimut alkoivat vaikuttaa löytäjiinsä ja alkoivat hakeutua toistensa läheisyyteen, ja niin viisi riimua saatiin koottua yhteen Muurmaan valtakuntaan. Kuudes riimu osui Mil Osolin käteen, joka lähti tuhoamaan niitä Muurmaan valtakuntaan. 
   Mil Osol onnistui tehtävässään – tavallaan, sillä virallisesta totuudesta poiketen, jonka mukaan Osol lausui Hävityksen sanat tuhoavat alkukielen riiimut ja hirmuvaltias Raagoth ja Muurmaa tuhoutuivat, olivat alkukielen sanat vaikutuksettomia ja Osol tappoi Raagothin vain suojellakseen mainettaan. Muurmaa kaatui yhtä kaikki, mutta omatunnon tuskissaan Osol halusi oikaista totuuden uudella tutkimuksella, johon otti assistentikseen nuoren ja kauniin Kesäheinän, ja heidän välinen paheksuttu suhde muodostaa lopulta novelliin itse päätarinan. 
   Lukiessa tulin miettineeksi, oliko Jääskeläinen halunnut pilailla pateettisten ja pökkelömäisten fantasiaklassikoiden kustannuksella vesittämällä kunniakkaan ja urhoollisen seikkailun kömpelöllä loppuratkaisulla.

   Jääskeläisen tarkoin hiotut juonirakenteet ovat miellyttävää luettavaa. Taivaalta pudonnut eläintarha on bravuurisuoritus. Se on jollain tavalla psykologinen novelli, jossa tarkoin harkittu ja sulavasti toimiva juonenkuljetus muodostaa oman tarinansa rivien väliin.
   Pitkin kirjaa Jääskeläinen oli halunnut astua kertojana eri persooniin. Esimerkiksi novelli Missä junat kääntyvät peilailee pojastaan epätoivoisesti huolehtivan yksinhuoltajaäidin ajatusmaailmoja, kun taas Taivaalta pudonnut eläintarha (kuten myös Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1) katsoo maailmaa pelkistetyin lapsen silmin. Tämäkin osaltaan antaa aivan erilaisia lähtökohtia tarinoihin.
   Novellissa hiljaisen ja syrjäytyneen isän sekä poikansa välille oli syntynyt vuosien mittaan viileä suhde. Eräänä päivänä pojan kysymykset herättävät isässä ennennäkemättömän avautumisen tarpeen, jolloin isä alkaa purkaa pienelle pojalleen tuntojaan traagisesta lapsuudestaan. Koska tarinan koko totuutta ei voi pojan nuoresta iästä johtuen kertoa, alkaa isä sepittää tarinaa taivaalta pudonneesta eläintarhasta, josta karannut leijona oli surmannut pojan isoisän ja häirinnyt myös muun perheen elämää.
   Tarina oli käänteistä psykologiaa kolkolle totuudelle, jonka mukaan sodan traumoista kärsinyt isoisä oli pahoinpidellyt pojan isää ja isoäitiä, ja lopuksi surmannut itsensä. Isä ei koskaan toipunut lapsuudestaan. Novellin käsin kosketeltava tunnelataus ja kaihoisuus jäivät hiipimään puseroon vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.
    ”Isä ei vastaa, kun Murmeli (poika) huiskuttaa hänelle auton takaikkunasta, vaan tuijottaa tyhmän näköisenä metsään päin. Hän näkee taas unia silmät auki.”

     Likimain kaikissa novelleissa keskeisessä roolissa ovat ihmissuhteet. Edellisen tarinan isä-poika-asettelun lisäksi Jääskeläinen käsittelee mielellään mahdottoman tuntuisia suhteita, kuten Laurelia etsimässä novellin viha-rakkaus-suhdetta tai kirjastonhoitajattaren ja Oswaldin rakkaustarinaa, joka tapahtui samanaikaisesti seitsemällä eri tavalla epäloogisen ajan- ja päivienkulun takia. Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 kertoo lapsuuden ystävyydestä, sekä sen tuomasta yhteenkuuluvuuden tunteesta ja jengihengestä. Missä junat kääntyvät –novellin äiti taaseen luopuu omasta elämästään saadakseen harhautuneen lapsensa takaisin jaloilleen.
      Laurelia Etsimässä on mielenkiintoinen paradoksi. Kaikessa naiiviudessaan ja ironiassaan on se kuitenkin opettava ja ajankohtainen tarina paitsi nerouden ja hulluuden häilyvästä rajasta, niin myös kaikki rajoitteet ylittävästä ystävyydestä. Itse pidin sitä novellikokoelman kliimaksina.
      Kristillisen Pyhän Sebulonin koulun kaksi lahjakkainta oppilasta, Oliver ja Laurel, olivat jo kouluaikoinaan yhteen kytkettyjä veriveljiä. Sillä vaikka he vaivaantuivat toistensa läsnäolosta ja tekivät kaikkensa lyödäkseen kapuloita toistensa rattaisiin, tunsivat he välillään olevan siteen yhdistävän heidät missä ikinä liikkuivatkin. Tämän takia ainoastaan he kaksi pystyivät toisensa löytämään.
      ” Ehkä jumala ei ole niinkään isä kuin luova taiteilija. Ehkä hän ei näe meitä niinkään lapsinaan vaan piirtämänään kuvana. Ja ehkä me olemme epäonnistunut kuva, jonka hän rypistää ja heittää menemään piirtääkseen uuden ja paremman.”
Laurel kohosi nopeasti arvostetuksi ja valtaapitäväksi piispaksi, mutta eräänä päivänä hän alkaa tuntemattomasta syystä tuhota kristillisen kirkon katedraaleja ympäri maailmaa. Vatikaanivaltio, joka on novellissa maailmaa hallitseva suurvalta, lähettää hänen kiinnisaamisekseen useita salamurhaajia, mutta ainoastaan Oliverilla on mahdollisuus kaivaa tuulen lailla katoava terroristi esille. Sillä heidän välinen side johti hänet lopulta aina Laurelin luokse.
      Useita kymmeniä vuosia kestänyt takaa-ajo toi Oliverin lukuisia kertoja aivan lähelle, mutta kuin tarkoituksella Laurel pääsi aina pakoon. Lopulta, kun Oliver sai Laurelin, olivat he molemmat jo vanhoja ja raihnaisia – vuosien työ oli kuluttanut molempia. Vaikka takaa-ajo oli Oliverille raskas ja kivulias (hän sairastui ja loukkaantui useasti), tunsi hän Laurelin merkinneen hänelle koko elämää. Viha, katkeruus ja kateus muodostivat lopulta jännitteen, jota me kutsumme ystävyydeksi.    
(...Aina kun uinahdan, olen jälleen etsimässä Laurelia....)

 

Eksyksissä mielen sokkeloissa

Tarkoituksenani oli etsiä jokin melko uusi ja nuorehkolta vaikuttava novellikokoelma. Päädyin Maarit Verrosen Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä –nimiseen kirjaan (1999), vaikken tiennyt kirjailijasta ennestään yhtään mitään. Novellikokoelman kansien kuvitus ja teksti houkuttelivat.

Verrosen kokoelman aiheena ovat nimestäkin päätellen eksyneet ihmiset. Odotin tietysti, että nämä eksyneet olisivat löytöretkeilijöitä, seikkailijoita tai vuorikiipeilijöitä, mutta he eivät välttämättä olleetkaan kirjaimellisesti eksyneitä: eksymistä on jo se, että päästää oman elämänsä luisumaan käsistään ja huomaa olevansa tyhjän päällä. Novellien ihmisillä on unelmia: Pakenija tahtoo pysyä piilossa, Papin vaimo muuttaa tyttärineen pois, Vieras löytää Delina –nimisen tytön… Mutta entä sitten kun unelmat toteutuvat ja tavoitteet saavutetaan? Iskeekö silloin tyhjyys ja masennus? Onko enää mitään syytä elää? Jos tavoitteet on jo saavutettu, mistä saada uudet tavoitteet ja löytää taas se punainen lanka, jonka avulla jatkaa eteenpäin? Näitä asioita Maarit Verronen käsittelee loistavassa kokoelmassaan.

Novellit ovat pääpiirteittäin melko samanlaisia. Ne ovat kuitenkin toisistaan irrallisia kertomuksia, kukaan henkilöistä ei ”vaella” novellista toiseen. Kaikki novellit kertovat aivan tavallisista ihmisistä, oikeastaan kaikenlaisista ihmisistä, laidasta laitaan: on niitä vuorikiipeilijöitä, vankeja, rikollisia, kodittomia, sotureita jne. Melkein kaikissa novelleissa kerrotaan päähenkilön elämäntarina. Joskus se ajanjakso, joka tämän elämästä on valittu tarkkailtavaksi, on parin vuoden mittainen, joskus monen vuosikymmenen. Ja aina tarinoihin sisältyy paljon tunteita ja haaveita.

Kokoelman alkupään novellit olivat paljon lupaavampia kuin loppupään. Alun novelleissa oli jännitystä, voisi jopa sanoa kauhua. Novellin alun jaksoi lukea kun tiesi odottaa, että lopussa tapahtuisi jokin yllättävä käänne tai tulisi ilmi kauhistuttavia asioita. Jännitys tiivistyi loppua kohden ja huippukohta sai kylmät väreet liikkeelle. Sen vuoksi odotinkin, että kaikki novellit olisivat samanlaisia, mutta kuuden ensimmäisen lukemani novellin jälkeen nämä kauhukohdat jäivät pois. Sen sijaan muissa kertomuksissa ehkä oli jotain yllättävää, mutta lähinnä sävy oli toteava. Ei mitenkään erikoinen.

Kaikissa novelleissa kertoja oli ulkopuolinen. Hän oli kaikkitietävä, aivan erillään tapahtumista, mutta silti tiesi jokaisen yksityiskohdan ja kaikkien tunteet. Huolimatta siitä, että kertoja tiesi kaiken koko ajan, hän ei paljastanut mitään ennen kuin aika oli oikea. Kertojan tehtävänä oli kertoa asiat sitä mukaa kuin ne päähenkilölle selvisivät. Joskus jopa päähenkilö oli enemmän perillä asioista kuin kertoja antoi ymmärtää. Siitä huolimatta on vaikea kuvitella, etteikö kertojaan voisi luottaa. Vaikka välillä kertojan toteamukset ovat kovin absurdeja ja ehkä liian viileitä ottaen huomioon tilanteen, ei silti missään välissä tule mieleenkään kyseenalaistaa tapahtumien todenmukaisuutta. Kertoja on sellainen, että sen voisi helposti mieltää myös yhdeksi päähenkilöistä, eikä se paljoa kertomusta muuttaisi. Jos taas kertoja olisi joku, aivan ulkopuolinen tarkkailija, joka kuitenkin on mukana tarinassa, ei se toimisi. Novellien sanomat eivät aukeaisi ja kaikki jäisi hieman irralleen.

Keskeisintä teemaa kuvaavat mielestäni parhaiten kokoelman kaksi ensimmäistä novellia, jotka olivat eräitä suosikkejani. Ensimmäinen, nimeltään ”Vapaus” kertoo miehestä, joka on virunut 36 vuotta vankilassa ja on pääsemäisillään vapaaksi. Vangiksi joutumisen syytä taikka miehen nimeä ei kerrota, se ei ole oleellista. Muissakin novelleissa hyvin harvoin mainitaan nimiä tai tapahtumien syitä, oleellisempaa on se, mitä ihmiset ajattelevat. Toissijaista tietyt faktat. Henkilöistä annetaan vain tarpeellinen tieto.

Tämä ensimmäisen novellin vanki siis on vuosikaudet odottanut vapautumista, niin paljon, ettei nyt kun hetki on koittanut, tahdo edes uskoa sitä todeksi. Miehellä on kokemusta ilkeistä piloista ja kidutuksesta. Hän on varautunut kaikkeen. Edes se, että hän pääsee ulos vankilasta vanhaan kotikaupunkiinsa kävelemään ja saa seurakseen mukavan aluesihteerin, ei saa häntä huojentumaan. Mies oli varma siitä, että tämä kaikki oli vain julmaa pilaa: ”Lupauksia vapaudesta ja paremmista oloista oli vankilassa esitetty aina silloin tällöin. Näin pitkälle ei oltu koskaan menty, mutta kuka tiesi mitä ne sadistit keksivät. Eihän kaiken kokeneeseen, kolmekymmentäkuusi vuotta istuneeseen vankiin enää mikään muu olisikaan tepsinyt. –  –  Hänen piti päästä kuulemaan ystävällisen ihmisen lupaukset paratiisista. Sitten vasta hänet voitiin palauttaa takaisin, vasta sitten isku tuntuisi.”  Lopulta mies tajuaa, että se kaikki on totta: hän todella vapautuu. Sen tajuaminen saa miehen enemmän paniikin valtaan kuin mikään muu koskaan ennen. Miten aloittaa elämä alusta, kolmenkymmenenkuuden vuoden jälkeen?

Kuinka moni oikeasti osaa suhtautua täydelliseen elämän muutokseen ja saada kiinni elämänmenosta jonkin järkyttävän muutoksen jälkeen? Vankilasta vapautuneen miehen tilanne oli samanlainen kuin nykypäivän ihmisen esimerkiksi avioeron tai luonnonkatastrofin jälkeen. Silloin elämä muuttuu kertaheitolla. Psykologisesti ajatellen, joutuu tilanteeseen, jota varten ei ole koskaan ennen luonut toimintakaavioita ja on sananmukaisesti tyhjän päällä.

Kokoelman toinenkin novelli ”Pieni pyöreä kaupunki” liikkuu samoilla linjoilla. Siinä erään kaupungin muurit alkavat kutistua, niin että lopulta koko kaupunki katoaa muurien sisälle. Kaupungissa asuva tyttö seuraa koko monivuotista prosessia omistaen sille koko elämänsä. Tyhjyys valtaa mielen kun lopulta kaikki onkin ohi. Syntyy kysymys: Entä nyt? Tämä osoittaa hyvin sen, miten tuhoisaa on omistaa koko elämänsä jollekin tietylle asialle. Aina pitäisi olla myös niitä ”hätävaihtoehtoja”. Moni tänäkin päivänä jättää koko tulevaisuutensa jonkin tietyn asian varaan, suunnittelematta ollenkaan mitään muuta, he esimerkiksi pyrkivät lääketieteelliseen, ja kun eivät pääse sinne, masentuvat. Elämässä ei ole enää mitään.

Hyvä esimerkki Verrosen ”kauhunovellista” on novelli ”Eloonjäänyt”. Eloonjäänyt kertoo naparetkeilijästä, jonka pelastusretkikunta löytää vuorilla vietetyn talven jälkeen yhä hengissä. Seikkailijan selviytyminen on ihme. Eiväthän ruokavarat ole millään voineet riittää. Lopussa kuitenkin selviää, taas aivan kuin ohimennen mainittuna, että seikkailija tappoi ja söi omat ystävänsä säilyäkseen hengissä! Järkyttävää… Mutta sellaisiahan me ihmiset olemme. Oma etu on tärkein. Vaikka me kuinka yritämme olla sivistyneitä, ei primitiivisyys ole mihinkään kadonnut. Täällä lämpimässä ja turvassa kylläisinä me vannomme, ettemme ikinä, mistään hinnasta voisi tappaa ketään. Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, se kaikki unohtuu. Maarit Verrosen novelleja voisikin sanoa myös satiireiksi, jotka kohdistuvat meihin. Mikä tekee meistä sivistyneitä? Entä älykkäitä? Ihmismieli ei ehkä olekaan niin kehittynyt kuin me haluaisimme uskoa.

Tähän samaan johtopäätökseen voi päätyä myös novellin ”Rangaistus” myötä. Siinä on päähenkilönä Pakenija. Jää epäselväksi (taas kerran), mitä Pakenija pakenee. Kerrotaan vain, että hän on tehnyt jotakin hyvin kamalaa, eikä mikään rangaistus olisi riittävä hänelle. Pakenija ei voi jäädä kiinni, joten hän piiloutuu urheilustadionille vesipullo- ja keksivaraston keskelle. Siellä hän makaa liikkumattomana ja turvassa päivät pitkät eläen vain kekseillä ja vedellä. Vuosikymmenien päästä hänet kaivetaan varaston kätköistä ulos: ”- Sinä olet ollut täällä neljäkymmentä vuotta. He tiesivät koko ajan. He katselivat sinua. Kutistunut, rääsyinen vanha mies tuijotti puhujia mitään ymmärtämättä.”

”Rangaistus” on surullinen novelli. Pakenija piiloutui muilta, mutta ei päässytkään pakoon. Hän pelkäsi vankilaa, mutta rakensi itselleen pahemman vankilan kuin mihin olisi koskaan voinut joutua. Ihminen itse voi aiheuttaa itselleen pahimman tuskan, eivät muut. Ja taas huomataan ihmisen typeryys.

Maarit Verrosen novellit ovat pieniä kertomuksia pienistä ihmisistä. Ne ovat lyhyitä, mutta kattavat kokonaisen elämänkulun. Ne osuvat pisteliäisyydessään niin oikeaan, että se sattuu. Kukapa myöntäisi, että hänen elämänsä saisi typistettyä parin sivun mittaiseksi novelliksi? Mutta niinhän se on. Omassa mielikuvituksessamme me voimme olla mitä haluamme. Suuria seikkailijoita, kunnianarvoisia ihmisiä, ainutlaatuisia yksilöitä… Sisimmässämme me kuitenkin olemme samanlaisia. Pelokkaita, typeriä, haaveilijoita. Ihmisen mielen sokkeloihin on helppo eksyä, vaikkei siellä mitään niin kovin ihmeellistä olekaan.

 

Suuria tunteita Salinasissa

Valitsin impression aiheeksi John Steinbeckin novellikokoelman Pitkä laakso. Mieleni teki tutustua minulle hieman vieraampaan ulkomaiseen kirjallisuuteen, ja novellikokoelman lukeminen oli siihen sopiva keino. Olin kuullut Steinbeckistä ainakin hänen pienoisromaaninsa Hiiriä ja ihmisiä yhteydessä, ja kirjailijan nimi herätti kiinnostukseni. Päätin lukea kokoelman vilkaistuani takakannen esittelyä, joka lupaili 1900-luvun alkupuoliskon leppoisia tunnelmia Kalifornian maaseudulta höystettynä muutamalla jännittävämmällä tarinalla.

Pitkän laakson 12 novellin tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, Salinasin laaksoon, jossa Steinbeck vietti aikaansa nuorena opiskelijana maatiloilla työskennellen. Novelleissa kuvataan alueen asukkaiden jokapäiväistä maalaiselämää. Henkilöt ovat luonteiltaan hyvin värikkäitä ja niin ovat heidän edesottamuksensakin: laaksossa sattuu ja tapahtuu kuin suuremmassakin kaupungissa kaikkea kylmäverisistä murhista kalkkarokäärmeiden kasvatukseen. Kertomusten merkitys ei kuitenkaan rajoitu jännittäviin juonenkäänteisiin, vaan niistä avautuu syvempiä ihmisluonteen kuvauksia, mikä auttaa säilyttämään teoksen ajankohtaisena.

Kaunis ja jylhä luonto

Kaikista novelleista välittyy luonnon tärkeä merkitys niin tunnelmalle kuin tarinankerronnallekin. Tilannenovellissa Aamiainen Steinbeck luo vaikuttavan kuvan aamun raikkaudesta yksityiskohtaisilla ympäristön kuvauksilla. Siinä kuvataan tarkasti kaikkien aistien kautta aamuhetkeä laaksossa työmiesten nauttiessa herkullisista pöydän antimista. Neljä sivua riittää välittämään tunnelman, jota novellin kertoja kuvaa näin: ”Siinä kaikki. Tiedän toki ainakin osaksi, miksi kohtaus minua miellytti. Mutta siihen sisältyi jonkinlaista suurta kauneutta, joka nostaa mieleeni lämpimän tulvahduksen ajatellessani sitä.” Pako taas kertoo nuoren miehen pakomatkasta jylhien vuorien läpi, jossa ympäristö on tärkeässä osassa tarinan kulussa. Tunnekuohun aikana murhan tehnyt nuori Pepé kamppailee säilyäkseen hengissä vuoriston vaikeakulkuisessa maastossa, väistellen luoteja kallioiden taakse. Kummassakin novellissa luonnon avulla kuvataan päähenkilön mielen liikkeitä: Pepén paetessa viimeisillä voimillaan takaa-ajajia luontoon viitataan karuna ja vaarallisena maastona; työmiesten valmistautuessa aamiaiseen ympäröivästä luonnosta säteilee raikkautta ja seesteisyyttä.

Suurin osa on novelleista kerrottu kolmannessa persoonassa; vain Aamiaisessa ja Johnny Bearissa kertoja on ensimmäisessä persoonassa. Johnny Bear on kertomus mystisestä karhumaisesta miehestä, joka poimii keskustelunpätkiä ympäri laaksoa ja toistaa ne baarissa maksua vastaan hämmästyttävän aidon kuuloisesti. Tapa jolla Aamiainen alkaa, saa minut pohtimaan, kirjoittaako Steinbeck kenties tarkalleen omakohtaisesta kokemuksestaan: ”Tämä tapaus saa minut hyvälle mielelle. Voin erottaa sen pienimmät yksityiskohdat, en tiedä miksi. Huomaan muistelevani sitä yhä uudelleen ja uudelleen, ja joka kerran syvältä muististani nousee lisäpiirteitä, joiden ajatteleminen synnyttää lämpimän mielihyvän.” Joka tapauksessa novelli heijastaa kirjailijan rakkautta Kalifornian luontoa kohtaan selvemmin kuin mikään muista kokoelman kertomuksista.

Kokoelmaa aloitellessani odotin jatkuvasti samana pysyvän miljöön ja ainaisen maalaisten arkiaskareista tarinoimisen muuttuvan pitkästyttäväksi. Yllätyin kuitenkin novellien keinoista säilyttää lukijan mielenkiinto pienillä salaperäisyyden verhon taakse jätetyillä yksityiskohdilla. Kokoelman pisimmässä novellissa Punainen poni nuori Jody-poika haikailee kaukana siintäville vuorille. Vuorilta saapuukin Jodyn perheen ranchille asumaan vanhus, joka paljastaa kerrallaan vain pieniä palasia vuorten mysteereistä. Aikaisemmassa novellissa samaisilla vuorilla henkensä puolesta pakeneva Pepé näkee matkallaan tummia vartijoita: ”Kukaan ei tietänyt, keitä nämä vartiomiehet olivat ja missä he asuivat, mutta parasta oli olla heistä välittämättä, eikä koskaan pitänyt osoittaa mielenkiintoa heitä kohtaan.” Kirjoissa minua viehättävät monesti eniten juuri mysteerit, ja tällä kertaa pienetkin viittaukset saivat toivomaan lisää tietoa niistä. Useimmiten Steinbeck kuitenkin jättää lukijalle itse mahdollisuuden täyttää tyhjät kohdat.

Sukellus mielen sisään – Krysanteemit ja Haarniska

Useimmissa kokoelman novelleissa tarinan takaa nousee esiin enemmän tai vähemmän kätkettyjä merkityksiä, kuin sanatonta vuoropuhelua, jossa tekojen ja eleiden merkitys nousee keskeiseksi. Arjen pienetkin tapahtuvat ovat juonen kannalta tärkeitä. Aiheet käsittelevät useimmiten ihmisten välisiä suhteita tai mielen sisäisiä kamppailuja..

Hyvä esimerkki tällaisesta kertomuksesta on Pitkän laakson avausnovelli Krysanteemit. Se kertoo miehensä Henryn kanssa maatilaa pitävästä naisesta Elisa Allenista, joka kasvattaa pihallaan krysanteemeja. Elisan hoitaessa kukkiaan paikalle saapuu vankkureilla mies, joka tarjoaa korjausapua kattiloihin ja muihin tarvikkeisiin. Kun Elisa kieltäytyy, mies kiinnostuu yhtäkkiä krysanteemeista ja pyytää niiden taimia viedäkseen ne tien varrella asuvalle vanhalle rouvalle. Elisaa viehättää tuntemattoman miehen liikkuva elämäntapa ja miehen kehuessa kukkaloistoa Elisa leppyy ja antaa hänelle taimet. Elisa jää kaihoisasti tuijottamaan miehen perään hänen lähtiessään vankkureillaan.

Myöhemmin, ollessaan miehensä kanssa matkalla kaupunkiin Elisa näkee tiellä krysanteeminsa, jotka kulkukauppias on heittänyt pois. Elisa kätkee itkunsa mieheltään. Hänelle niin läheiset krysanteemit kertovat siitä, kuinka hän luotti kuin palan sydämestään tuntemattoman käsiin. Nähdessään miehen erilaisen elämäntyylin hänelle tuli kaipuu huolettomaan elämään. Mies kuitenkin loukkasi Elisaa suuresti heittämällä kuka välinpitämättömästi pois.

Toinen vaikuttava ihmismielen koukeroiden kuvaus on Haarniska, joka kertoo Peter Randallin elämästä vaimonsa Emman kuoleman jälkeen. Peter on aina ollut kylän suoraselkäinen, arvostettu ja esimerkillinen tilallinen, mutta vaimon poismeno suistaa hänet romahduksen partaalle. ”’Enkä tiedä mitä nyt tekisin… Hänen kasvonsa synkistyivät. Ainakin tämän.’ Hän nousi ja riisui takkinsa ja paitansa. Aluspaidan päällä oli satulavyöhaarniska, joka veti hänen hartiansa taaksepäin. Hän avasi hakaset ja heitti haarniskan pois.” Peterin luhistuminen näkyy myös konkreettisesti tukihaarniskasta luopumisessa. Tämä kohta tuntui lukiessa yllättävältä käänteeltä, ja ajatus haarniskan vertauskuvallisesta merkityksestä kuria ylläpitäneen vaimon kuollessa on vaikuttava.

Peter ottaa riskin viljelemällä herkkää hajuhernettä, ja onnistuu saamaan rahakkaan sadon. Sadonkorjuun jälkeen Peter lähtee juhlimaan ilotaloihin ja kapakoihin samoin kuin hän teki kerran vuodessa Emman eläessä. Hotellissa hän avautuu ystävälleen Edille: ”Ei hän kuollut kunnolla. -- Hän ei anna minun tehdä niin kuin tahdon. Hän on saanut minut murehtimaan koko vuoden niitä hajuherneitä. -- En vai käsitä, miten hän sen tekee.” Huolimatta haarniskasta luopumisesta Peterillä on vieläkin henkinen haarniska, eikä hän pääse eroon vaimonsa vaikutuksesta.

Sekä Krysanteemeissa että Haarniskassa sen ajan yhteiskunnan ja yhteisön vaikutus tulee näkyville: suuriakaan tunteita ei näytetä muille, vaan ne padotaan sisälle. Toisinaan nämä tunteet on pakko päästää ulos, minkä takia Peter vietti vuosittain viikon juhlien tauotta. 

Kirjailija onnistuu luomaan toisistaan juonellisesti riippumattomia tarinoita, joissa kuitenkin taitavan miljöön kuvailun ansiosta syntyy yhtenäinen tunnelma. Salinasin laakson rauhalliset kärrytiet, keltaiset viljapellot ja jylhät vuoret tulevat lukijallekin tutuiksi. On helppo kuvitella, että kirjailija olisi kierrellyt ympäri laaksoa ja joko itse kokenut tapahtumat tai ollut sivustakatsojana niiden kulussa. Uutta novellia aloittaessa siihen on helppo päästä sisälle, koska tapahtumaympäristö ja –aikakausi sekä kulttuuri ovat jo tiedossa. Kokoelma antaa hyvän kuvan ajan ihmisten elämästä ja arvoista.  Samalla jännittävät ja mielenkiintoiset tarinat pitävät lukijan otteessaan ja takaavat monipuolisen lukukokemuksen.