Tuntematon sotilas -kirjoitustehtävä (C. 16.)
Miehistön suhtautuminen sotaan, isänmaallisuuteen ja kunniaan
Väinö Linnan teos, Tuntematon sotilas, on kuvaus "Suomen suuresta taistosta" eli jatkosodasta, joka käytiin Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1941-1944. Se kertoo sodan kurjuudesta ja kauheudesta niiden silmin, jotka ne kaikkein lähimmin kokivat. Vaikka kirja onkin kirjoitettu selvästi sodanvastaisessa hengessä, nostaa se isänmaansa puolesta taistelleet urhoolliset miehet sankarin asemaan. Tuntematon sotilas on myös yksi lukuisista sotakuvauksista, joita ilmestyi 1940-1950-luvuilla.
Sota
Kun lähtökohtana teoksen tulkinnalle on miehistön arvot ja asenteet, nousee keskeiseksi tarkastelun aiheeksi suhtautuminen sotaan. Jo ensimmäisillä sivuilla, heitä kutsutaan "Suomi-äidin maailmanhistorialle valitsemiksi uhreiksi", mikä loppujen lopuksi muodostuukin heidän kohtalokseen. Alussa useimmat heistä eivät kuitenkaan edes ymmärrä joutuvansa sotaan, varsinkaan kun upseerit salaavat heiltä jo alkaneen liikekannallepanon viimeiseen asti. Yleisesti miesten keskuudessa vallitsee ajatus, että mikäli joku hyökkäisi Suomeen, olisi heidän velvollisuutensa silloin vastata hyökkäykseen samalla tavoin. Tällainen ajattelutapa valmistaakin heitä tulevaan koitokseen, muttei silti hillitse sitä pelkoa, joka miehistön keskuuteen leviää, kun tieto sodan alkamisesta saavuttaa loputkin sen jäsenistä. Sodasta tulee entistäkin merkittävämpi puheenaihe. Tehdään jopa arveluja Saksan ja Neuvostoliiton sotasuunnitelmista. Mitä Saksan suhteen tulee, joidenkin mielissä liikkuu tavallaan lapsellinen usko siihen, että jos sota alkaa Suomen osalta mennä huonosti, Hitler joukkoineen tulee ja pelastaa. Toisaalta jotkut kutsuvat tätä "suurta johtajaa" koohoksi, jonka kohdalla tappio on huomattavasti todennäköisempi kuin voitto ja johon uskomista ei siksi pidetä perusteltuna.
Pelko aikaansaa monenlaisia reaktioita. Monet kirjoittavat kirjeitä koteihinsa. Toiset taas keksivät parhaansa mukaan muuta tekemistä, jotta saisivat ajatuksensa pois sodasta. Vakavoituminen on selvästi havaittavissa. Eräät suhtautuvat kuitenkin kaikkeen jopa innokkaasti, sillä uskovat Suomen ylivoimaan taisteluissa. Tällaista asennetta ilmaisee muun muassa sotamies Salo. Realistisemmat käsitykset puolestaan omaa Lahtinen, joka yrittää saada turhan innon laantumaan. Pian tarvittaisiin kuitenkin jo ihmettä, jotta miehet saataisiin rohkeasti taistoon. Sota alkaa ja aiheuttaa epätoivon ja paniikin syntymisen joukoissa. Parhaiten nämä tunteet kuvastuvat Riitaojasta, joka ei epäröi lainkaan näyttää kauhuaan. Parhaiden ja pidetyimpien johtajien, kuten Kaarnan, kuolema jo heti alkumetreillä lannistaa miehistöä entisestään.
Sodan edetessä taisteluista, kuolemasta ja pelosta tulee rutiinia. Ajoittain miehet lähtevät jopa innokkaina hyökkäykseen. Silti nälkä ja väsymys kalvavat miehiä sisältäpäin. "Miehet eivät paljon enää välittäneet talvisodasta sen paremmin kuin tästäkään. Vesirakot jaloissa, nääntyneinä ja ärtyneinä he laahustivat eteenpäin paljoakaan välittämättä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Ensimmäinen päivä oli mennyt jonkinlaisen iloisen etenemisuhon vallassa. Mutta sitten tylsistytti rasitus heidän mielensä."
Vanhalle rajalle saavuttaessa Lahtinen ymmärtää, ettei eteneminen enää olekaan Suomen menetyksien takaisin hankkimista, vaan tästä eteenpäin he ovat "rosvoretkellä". Osakseen hän saa vain vihaisia hymähdyksiä, vaikka muistuttaakin vielä, ettei pitäisi "mennä karhunpesälle ronkkimaan". Epäilykset armeijan voimasta torjutaan siis uhmakkaasti.
Uhmaa löytyy myös kuolemaa kohtaan, kun Määttä, Lehto ja Rahikainen saavat ryöstöretkestään rangaistuksen ja joutuvat seisomaan kahden tunnin ajan asennossa. Rangaistusta valvomaan lähtee Hietanen. Kesken kaiken alkaa ilmapommitus. Miehet, Hietanen mukaan lukien, seisovat "piruillakseen" keskellä pommeja hievahtamatta. Tällä he niittävätkin jälkeenpäin melkoista mainetta.
Aliupseeri Rokan saapuminen täydennysmiehenä, saa aikaan hämmennystä, tämä kun tuntuu olevan kova kuin kivi. Rokka ei piittaa sen kummemmin armeijan arvoasteikosta kuin käyttäytymissäännöistäkään ja suorastaan nauttii sodasta. Ajan myötä hänen rohkeutensa luo muihinkin uskoa ja toivoa, ja hän toimiikin tärkeässä roolissa miehistön taisteluhengennostattajana. Jatkuva tappaminen alkaa sekin tosin jo tuntua. "Kaikki he kokivat kukin tavallaan sen sielunmurroksen, jonka tämä teurastus heissä aiheutti. Lujat lujittuivat, heikot pehmenivät rasituksesta."
Valmistautumiskäsky alkaa saamaan yhä negatiivisemman vastaanoton. Rokka yrittää muistuttaa toisia siitä, että sodat loppuvat sotimalla, mutta se ei juurikaan tilannetta auta. Petroskoista tulee miehille "maaginen etenemisen raja", jonka yli he eivät enää suostuisi astumaan. Tämän rajan saavuttaminen luo uskoa sodan loppumisesta ja Suomen voitosta. Toinen pataljoona järjestääkin suuren voitonjuhlan kylästä löytyneen viinasammion avulla. Miehitysjoukkona oleminen on tervetullutta vaihtelua. Pian tämä ilo kuitenkin loppuu ja alkaa perääntyminen. Taistelutahto on mennyttä, samoin kuri. Ylemmiltä tahoilta sitä yritetään palauttaa kahden niskuroivan sotilaan teloituksella, jonka uskotaan luovan järjestystä miehistöön.
Perääntyminen on miehille selvä merkki tappiosta. Kaikki muuttuu heille samantekeväksi. Kuolema korjaa pois urheimpia sotureita. Rokka, joka koko ajan on suhtautunut "optimistisesti" sotaan, alkaa hänkin lietsoa tappiomielialaa. Kolmas kevät tuo vielä hiukan toivoa paremmasta, mutta lopulta sekin on mennyttä. Enää taistellaan vain oman hengen säilyttämiseksi. Luovuttamisen merkiksi aseetkin heivataan lammen pohjaan, lukuun ottamatta Määtän jo kuuluisaksi käynyttä konekivääriä. Sota on sodittu.
Isänmaallisuus
Miehistön mielestä isänmaallisia olivat ne, jotka "hyppäsivät panssarivaunun päälle ja vetivät rautakangella konekiväärien piiput väärään". Isänmaallisuus tosin ei missään vaiheessa ole erityisen kovassa huudossa heidän keskuudessaan. Jo alussa Lehto ilmaisee väheksymisensä sitä kohtaan: "Isänmaa, uskonto, koti, Suomen kunniakas armeija ja kaikki mahdollinen "henkevyys" sai häneltä pikaisen tuomion: ”Älkää jauhako paskaa!"
Riitaojalla ei ole minkäänlaista velvollisuudentuntoa isänmaalle, hän pelkää kuin lapsi ja pakenee taisteluista. Ei ole mitään juhlallisen sotilaallisia, kansansa oikeuksia puolustavia patriootteja, vain "joukko resuisia irvileukoja, jotka etsivät ruokaa kuin kulkurit." Isänmaallisuudesta tulee aate, joka auttaa heitä eteenpäin taisteluissa, kun muuten ei enää jakseta.
Ylemmissä, hyvin huolletuissa joukoissa sitä tosin löytyy jopa innoksi asti, mikä ei ole suurikaan ihme, sillä nämä eivät joudu läheskään niin koville kuin muut. Ruokaa ja lepoa saadaan tarpeeksi, ei ole tarpeen syyttää valtiota huonoista oloista.
Johtoporras jakaa erilaisia kunniamerkkejä ansioituneille sotilaille, mutta todellisuudessa se on vain epätoivoinen yritys saada miehistöön edes hiukan isänmaallisuutta. Tämä huomataan, eikä moisille merkeille anneta tippaakaan arvoa. Uusia alueita vallattaessa kerskaillaan kuitenkin sillä, miten Suomen sankarit tulevat ja pelastavat köyhyydessä, Neuvostoliiton vallan alaisina elävät ihmiset. Mutta kun miehiä alkaa kaatua todenteolla, kaikki "turha", mukaan lukien patriotismi, poljetaan maanrakoon. "Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi voima ruoski heitä eteenpäin. Kuolema."
Hietanen on yksi harvoista miehistä, jonka kerrotaan syvällä sisimmässään tuntevan vielä jonkinlaista kunnioitusta kansallisuuttaan kohtaan. Tappiot ja perääntyminen ovatkin kova kolaus hänen olemukselleen. Lahtinen puolestaan tiivistää ajatuksensa seuraavasti: "Isänmaata ei ole, uskonto jäi rippikouluun."
Pikkuhiljaa onnettoman lopun tiedostaminen vie voimat vahvimmiltakin miehiltä. Suomalaisuutta melkeinpä hävetään. Rahikainenkin, joka koko sodan ajan on ylpeänä kerännyt tappamiltaan vihollisilta näiden arvomerkkejä, luopuu nyt "harrastuksestaan". "Joutaat laatat, joutaa Karjalat, joutaat soat." Suuri isänmaallinen ristiretki on päättynyt tappioon.
Kunnia
Niin monimutkainen kuin käsite kunnia onkin, tulee siihen suhtautumista tarkastella monelta kantilta. Ensinnäkin voidaan pohtia, miten miehistö saa itselleen kunniaa eli miten heistä tulee kunnioitettuja. Vaikka tappaminen aluksi tuntuukin mitä vähimmin kunnioitettavalta ja jopa vastenmieliseltä teolta, ymmärtävät miehet pian, että se on oikeastaan ainoa tapa säilyä itse hengissä. Jokaisesta ammutusta venäläisestä karttuu miehen "kunniatili". Mitä ylempänä tapettu armeijan arvoasteikossa on, sitä ylpeämpi hänen lahtaamisestaan saa olla. Arvostusta saa osakseen myös jokaisesta vallatusta vihollisbunkkerista tai juoksuhaudasta sekä kylmäpäisyydestä ja rohkeudesta. Tällaisesta palkitaan myös johtoportaan taholta. Kuten arvata saattaa, yksi vähiten kunnioitetuista miehistä on pelkuruutensa vuoksi Riitaoja, joka kuoleekin lopulta paetessaan vihollisen tulta.
Voidaan myös puhua kunniallisuudesta. Tätä pohdittaessa muistuu mieleen esimerkiksi miesten käyttäytyminen miehitetyillä alueilla. Täytyy myöntää, etteivät vallatuissa kylissä suoritetut ryöstöretket ole kovinkaan kunniallisia, päinvastoin. Kuitenkin heidän suhtautumisensa alueiden naisiin ja lapsiin on mitä suurimmassa määrin kunniallista. Hietanen ryhtyy Petroskoissa ruokkimaan kahta orpolasta, joita kohtaan tuntee sääliä. Samoin hän ihastuu siellä kauniiseen Veraan. Toisin kuin usein sotilaiden kerrotaan tekevän, hän tuskin edes uskaltaa koskettaa tätä. Vaikka jo edellä todettiin "ryssien räiskimisen" tuovan mainetta ja kunniaa, ei aseettoman miehen ampuminen silti ole oikein, olipa tämä vihollinen tai ei.
Kunnioitus toisia miehiä, erityisesti upseereita, kohtaan onkin jo aivan oma asiansa. Vain muutamat johtotehtävissä toimivat miehet ovat ansainneet "alaistensa" kunnioituksen. Heitä ovat muun muassa Kaarna ja Koskela. Esimerkillisellä käyttäytymisellään, johtajan taidoillaan, rohkeudellaan sekä toimimalla miehistön kanssa veljeyden hengessä, nämä ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Toista ääripäätä edustaa muun muassa Lammio, joka uskoo omaan ylemmyyteensä ja kohtelee muita sen mukaisesti. Häntä pidetään pikkusieluisena kaupunkilaisena, jolle tosielämä on täysin vieras käsite. Lammion typerät kurinpalautusyritykset saavat osakseen vain pilkkanaurua. Koskaan hänestä ei tule samalla tavoin arvostettua kuin esimerkiksi Koskelasta. Kaiken kaikkiaan suurinta kunnioitusta niin miehistön kuin upseereidenkin keskuudessa nauttii kuolema. Vain harvat, riittävän hullut tai kunnianhimoiset ryhtyvät leikkiin tämän mahtavan voiman kanssa. Henkensä menetyksen uhalla he ponnistelevat saadakseen arvostusta tai pelastaakseen muut. Vaan ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
