Olisitko ollut mukana Auschwitzin, Kambodžan ja Suomen sisällissodan hirmuteoissa?
Matka Päivitetty: 19.3.2016 10:31, luettu 19.3.2016

KOLUMNI, HS.FI
Riku Rantala 
Kirjoittaja on lauantain kolumnisti.

Kumpi on sinusta tärkeämpää: se, että lapsi kunnioittaa vanhempia, vai se, että lapsi on itsenäinen?

Entä kumpi on lapselle parhaaksi: tottelevaisuus vai itseluottamus?

Kumman valitset mieluummin: hyväkäytöksisen vai toiset huomioivan lapsen?

Onko mielestäsi tärkeämpää, että lapsella on hyviä tapoja kuin uteliaisuutta?

Kysymykset liittyvät näennäisesti vanhemmuuteen, mutta niillä tutkitaan jotain aivan muuta: autoritaarista persoonallisuutta. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi kuria ja järjestystä kaipaavia, erilaisuutta heikosti sietäviä, voimaa ihannoivia ja kansalliskiihkoon taipuvaisia ihmisiä.

Verkkojulkaisu Voxin teettämän kyselytutkimuksen mukaan Donald Trumpin menestystä Yhdysvaltain presidenttikisassa selittää yksi merkittävä piirre: Trumpin äänestäjien autoritaarinen persoonallisuus.

Kun autoritaarinen kansalainen kokee tulleensa uhatuksi, hän etsii vahvaa johtajaa, joka vakuuttaa olevansa valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen laumaansa ulkopuolisilta ja estääkseen muutoksen.

Sellaista kuin Trump, joka on väkivaltafantasioiden kyllästämässä kampanjassa keskittynyt solvaamaan vastustajiaan, maahanmuuttajia, muslimeita ja jopa vammaisia.

Autoritaarisuudesta uskotaankin tulleen nyt Yhdysvaltain politiikan uusi taustavoima, sillä monessa piilevä autoritaarisuus nousee esiin vain yhteiskunnallisissa mullistuksissa. Talouspessimismi, työttömyys, maahanmuutto tai vaikkapa homoliittojen kauhistelu ovat saaneet entistä useammat kaipaamaan politiikkaan kovia otteita.

Ei tarvita rakettitieteilijää päättelemään, että juuri samat tekijät vaikuttavat vihapuheen ja oikeistopopulismin nousuun myös Euroopassa ja Suomessa. Täälläkin osa mediasta ja poliitikoista elää pelon ja autoritaaristen tunteiden lietsonnasta.

Tämä on matkailukolumni, joten nyt jaetaan matkavinkki.

Juuri nyt ajankohtaista olisi matkustaa kansanmurhien ja massapsykoosien tapahtumapaikoille – Auschwitziin, Kambodžan kuoleman kentille, Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnin muistomerkeille tai Lahteen Fellmannin veripellolle.

Sellaisessa paikassa tulee mietittyä montaa asiaa, mutta etenkin kahta. Ensin: miten jotkut saattoivat pystyä tällaisiin hirmutekoihin? Ja sitten: olisinko minäkin ollut mukana?

Autoritaarisuuden uusi nousu pistää vilkuilemaan olkien yli mutta myös katsomaan peiliin.